462. tarina (Aurinko laski selkämme taa)

Tunnustan nyt heti alkuun. Tällä ei ole mitään tekemistä lenkkeilyn kanssa. Menimme rantaan ihan vain syödäksemme. Muutaman kerran kesässä on pakko kokoontua Maltepen rantaan piknikkiä pitämään. Ystävät järjestävät kaiken, me hoidamme vain sen syömisen. Juomia nyt sentään nappasin kaupasta mukaan, sillä eihän sitä nyt osaa ihan tyhjin käsinkään lähteä.

 Broileri kuumeni grillissä

Salaatti sai juuri päälleen ripauksen suolaa ja öljyä

Herkullista semizotua eli vihannesportulakkaa yugurtilla ja valkosipulilla

Sekä munakoisoa tomaattisipulisörsselillä. Pian syödään.

Näitä piknikpaikkoja on ripoteltu pitkin rantaa. Nytkin oli tavallinen arki-ilta, mutta porukkaa riitti ja kaikille ei pöytiä riittänyt. Meidän tämä vakipaikkamme määräytyy ystävien kodin mukaan, eli se sijaitsee siinä kohdassa, johon heidän kodiltaan tulee tie rantaan. Tarjolla on kaikkea mitä tarvitaan, eli pöytä, ruokaa, hyvää seuraa, meri ja saaaret, sekä lapsille nurmikkoa ja pelikentät.

Bloggaajalla on uusi kesätukka ja sekös herätti paljon kommentteja.

Illan riemu repesi kyllä rantaan saapuneista pyöristä. Tasaisen välimatkan välein oli mahdollisuus vuokrata pyörä. Vuokraamiseen tarvitaan luottokortti, jonka tiedot otetaan ylös siltä varalta, että pyörä ei saavu takaisin. Sitten vaan huristelemaan pitkin Maltepen rantaa. Ja ei maksanut paljoa, sillä kahdesta pyörästä kahden tunnin aikana maksoimme yhteensä 4 TL eli alle 2€. Minulle heräsi pakottava tarve päästä joskus ajamaan tuo monen kilometrin mittainen ranta edestakaisin iltahämärässä. Sehän olisi jo ihan urheilua, eikö vain?

Aurinko laski selkämme taa ja kana teki kauppansa. Suihin katosi myös munakoisot, salaatit ja semizotut. Ainut kysymys oli oikeastaan vain se, että miksiköhän emme tee tätä useammin? Illan lopuksi saattoi kirjoittaa toiveensa kuumailmapalloon ja päästää ne kohti taivasta. Noin niinkuin periaatteessa. Käytännössä poltimme kaksi palloa ja toinen vielä lensi palavana puuhun :0.

Illan lopuksi ahtauduttiin autoon grillien, astioiden ja 14 ihmisen voimin. Kiivettiin kukkulalle ja jäätiin hetkeksi ihailemaan ystävien maisemat. Ruon tähteet oli kerätty tarkasti talteen, sillä ystäväperhe naapureineen ovat adoptoineet yhteishuoltajuuteen pienen ressukan koiran. Koiran isäntä päätyi rankassa elämänvaiheessa itsemurhaan joku aika sitten ja koira jäi ilman isäntää. Nyt siitä pidetään yhdessä huolta ja koiralla oli tiedossa herkkuateria tällaisella maisemalla.

Täällä valmistaudutaan juhlaputkeen, jonka aloittaa huomenna kuopus 7v. Oikein hyvää viikonloppua! 

461. tarina (Maissin myyjällä kauppa käy)

Lentokentältä palatessani ajoin rantatietä pitkin. Onneksi olin kotona jo keksinyt, että voisin helposti kävellä uudet maisemat, kun vain jäisin jonnekin matkan varrelle. Sopiva paikka löytyikin läheltä Yedikulen linnoitusta. Rannan tuntumassa oli ilmainen parkkipaikka, jossa oli reilusti tilaa. Siis lenkkarit jalkaan, auto lukkoon ja suunta kohti vieressä välkkyvää merta.

Tässä kohden Istanbulia oli tarjolla taidenäyttely. Jokainen rannan roskalaatikko oli maalattu eri tavalla. Taiteilijan nimi ei selvinnyt, mutta idea oli hauska. Roskis on hyvä olla esillä, jotta sitä käytettäisiin. Ja esillä oleva roskis saa mieluummin olla maalattu, kun tylsä tavallinen peltinen?

Roskikseen matkalla vai muuten vain hylätyt?

Marmaramerellä laivat odottivat pääsyään Bosborille. Rannalle oli kerääntynyt erilaisia seurueita kävelylle, piknikille, kalastamaan, uimaan tai vain oleilemaan. Kaksitoista vuotta sitten shortsiasuinen mies oli kaupungissa ihan kummallinen näky, nykyään voi jo näköjään kävellä ilman paitaa. Mustakaapuiset tytöt olivat tulleet viettämään tyttöjen hetkeä ja joivat hihitellen limsojansa. Vieressä nuoret miehet tekivät vaikutusta uimahypyillänsä ja halusivat päästä kuvaan. "Abla, ota kuva!" Marmarameri on muuten saasteinen Istanbulin kohdilla, mutta se ei estä paikallisia pulahtamasta uimaan roskien sekaan.

Saavuin muinaiseen Konstantinopoliin Kultaisesta portista. Autot huristivat sellaista vauhtia, että sekaan ei ollut menemistä. Kävelin siis eteenpäin, kunnes löysin ylikulkusillan. Meri sai nyt jäädä ja kävelyni myötäili vanhaa muuria. Olin lähellä Yedikulen linnoitusta, mutta en mennyt sinne sisälle. Mielenkiintoisemmalta tuntui kapeat kadut, vanhat talot ja vieressä kulkeva junarata.

Maissin myyjällä kauppa käy, mutta kenkien korjaajan pajalla on hiljaista.

Reilua tuntia myöhemmin hyppäsin taas autoon, pistin ilmastoinnin täysille ja hurautin kotiin. Minusta tuntuu, että tänne rannan tuntumaan palaan uudelleen, sillä siellä näyttäisi olevan monenlaista mielenkiintoista reittiä tarjolla. Sekin, johon amerikkalaisen Sarai Sierran elämä päättyi....