658. tarina (Tulppaanikuukauden avaus)

Huhtikuu on Istanbulin tulppaanikuu. Tänä vuonna kevät on ollut aikaisessa ja siksi myös maaliskuussa on siellä täällä saanut ihailla näitä lempikukkiani. Koska vieraammekin oli kukkaihmisiä, halusin viedä hänet Emirganen puiston tulppaaniloistoa ihmettelemään. Lauantaina satoi, joten suunnitelmiin tuli muutoksia. Sunnuntaina sen sijaan oli kaunis auringonpaiste ja retki puistoon onnistui mukavasti. Siis ystävät, taas kerran Emirganen puisto. Enkä edes sano, että viimeistä kertaa, sillä muutama muukin Emirgan-reissu on tiedossa huhtikuun aikana. Koittakaa siis kestää:).

Muusikot helmililjojen keskellä.

Ruusujoutsenet helmilija joessa.

Huhtikuussa Istanbulissa juhlitaan Tulppaani-festivaalien merkeissä. Tulppaaneja on istutettu sinne tänne pitkin kaupungin puistoja ja tien varsia. Ja kyse ei siis ole mistään muutamasta vaatimattomasta kukkapenkistä, sillä kukkasipuleita on festivaalin tiedotteen mukaan istutettu kaupunkiin yhteensä 14 420 000 kpl. Näistä Gülhanen puistoon 32 eri laatua 265 000 kpl ja Emirganeen 270 eri laatua 2 500 000 kpl. Tulppaaneja löytyy myös mm. Yıldızin-, Beykozin-, Göztepen- ja Çamlıcan molemmista puistoista.

Emirganessa on tarjolla ruokapaikkoja, kahviloita ja piknik-mahdollisuus omin eväin. Lapsille on kivoja leikkipuistoja, joista suurin ja hauskin on mäen päällä olevan autoparkin vieressä. Ei vain tullut otettua siitä kuvaa. Meidän pojat olivat koko puistoilun ajan siellä, mutta tytöt lähtivät mukaan kukkia ihailemaan.

Kyllä minä olen joka kerta yhtä ihastuksissani tästä puistosta ja myös vieras piti näkemästään kovasti. Mietin jo, että voisinkohan perustaa Talon puutarhaan Pikku Emirganen? Jos aloittaisi vaikka tuhannella tulppaanin sipulilla ja...

657. tarina (Tunnelma tiivistyy)

Eurooppa on kääntänyt kelloja tunnilla kesää kohden. Istanbul ei. Tänään on kauan odotettu äänestyspäivä ja mikään ei saa häiritä äänestäjien keskittymistä. Päättäjät päättivät siis siirtää Turkin kesäaikaan siirtymistä vuorokaudella. Rappukäytävässä kerrotaan roskien keräämisen tapahtuvan vaalien vuoksi vasta iltapäivällä. Viimeiset vaalityöt on tehty ja kotirapulle on ilmestynyt kukkia ja mainoksia. Ulkona liikkuessa ei ole voinut välttyä ohi kulkevilta vaaliautoilta, joiden ämyreistä huudetaan iskulauseita tai soitetaan puolueen kappaletta.  Jokainen puolue on tietysti se ainut ja oikea.

Ilmapiiri on suorastaan kireä. Vielä viimeisin keinoin yritetään mustamaalata toista puoluetta ja vakuutella omaa hyvää tahtoaan kaiken esiin tulleen sotkun keskellä. Valtaa pitävällä puolueella on  muita järeämmät aseet oman asian ajamiseen. Twitterissä liikkuvat puheet eivät olleet PM:n mieleen, joten se suljettiin. Vähän ajan päästä tästä katkesi Youtube, jossa soitettiin puhelinkeskustelua, jonka väitettiin olevan PM:n ja hänen poikansa välinen ja liittyvän suuriin rahoihin, joilla ei ole kovinkaan puhtaat tarkoitusperät. Seuraavaksi on uhkailtu Facebookin lakkauttamisella. Miksi ei sulkea samantien koko nettiä, lakkauttaa muita kun oman puolueen lehtiä ja ottaa koko televisio vain oman asian ajamiseen? Kehitys on suoraan sanoen huolestuttava. 

Tämä blogi ei ole ollut hiljaa vaalien vuoksi, vaan siksi, että kotona on pidetty vierasta. Huomenna saatellaan hänet koneeseen, mutta ei palata vielä normaaliin arkeen. Ai miksi ei? No, koska Turkki siirtyy kesäaikaan sunnuntai-maanantai välisenä yönä, piti tietenkin koulut sulkea huomiseksi. Eihän sitä nyt kukaan koululainen osaa tulla oikeaan aikaan kouluun tunnin siirtymän vuoksi? 

656. tarina (Delfiinisaattue museolle)

Pitkästä aikaa saan istua laivaan ja seilata uusille vesille. Jotakin ekstraa on ilmassa, sillä laivaa seuraa kuuden delfiinin saattue. Ne nousevat rytmikkäästi pintaan ikkunan takana, mutta jättäytyvät heti taakse, kun rynnin kamerani kanssa laivan perälle. Kuin sanoen: koe, katso ja ole, älä sinä nainen aina hosu.

Siellä ne menee, mutta eivät suostu poseeraamaan.

Aamun tee ja satama toisensa jälkeen: Bebek, Etiler, Kanlica, Emirgane ja päätepysäkkinä Istinye. Siitä eteenpäin täytyy jalkojen kantaa. Olen menossa Sadberg-rouvan museoon lähelle Sariyeria. 

Tie mukailee Bosboria. On kalastajat, rahtilaivat ja huviveneet. Kalan myyjät kojuissaan ja hienostorouvat aamulenkillä. Koska en nyt hötkyile, istun matkan varrella yhden ikkunan ääreen ja tilaan kivennäisvettä, kahvia ja menemeniä tuplajuustolla. Viereisten pöytien yksinäiset tuijottavat ruutujaan. Minun silmäni hellivät väreilevää veden pintaa, katsovat lokkien kuviokelluntaa ja vedestä nousevaa Istanbuliani.

Kaunis on tieni. Tieni on kaunis. Matka etenee. Kartalla olevat muutamat sentit vaihtuvat normaalielämässä kilometriksi kilometrin perään. Juotu kivennäisvesi ja kahvi haluavat minusta ulos. Museoni, museoni, missä oikein olet? Bosborin suu jo häämöttää, taivasta hipoo uuden sillan tukipuut. Tarkistan karttaani, aina vain avautuu eteeni uusi kaunis mutka. Minun mielessäni vain ajatus; löytääpä tuvalet, vessa tai edes huussi.

Siellä se nousee se kolmas silta ja avautuu Mustameri. Mutta missä on museo?

Lopulta on edessäni se kaivattu museo. Ovessaan lappu: Suljettu juhlapäivinä ja keskiviikkoisin. Portin taakse saavuttamattomiin jää Iznikin ja Kütahyan posliinit, ottomaanien silkit ja Rooman jalokivet. Ja se museon vessa. Helpottaisikohan, jos kirkuisi?

Büyükdere ei ole kuitenkaan hassumpi paikka. Löytyy valkoisen puutalon kahvila, jonka vessassa voi lukea sarjakuvia seinältä. Sen jälkeen istahtaa pienelle kujalle juomaan kahvit ja seuraamaan kuinka sedät pesevät talon seiniä. Päätän siis antaa museolle toisen mahdollisuuden joskus tulevassa, mutta silloin ehkä otan avukseni bussin. 

Bussimatka on pitkä. Minä seison koko matkan ja katselen vettä koko viikon tarpeiksi. Illalla tiedossa kenkäkauppailua ja kuljetushäkin metsästystä karvakorvaiselle maahanmuuttajallemme.  Mutta sitä ennen kuppi kahvia ja lasten ruoka.