314. tarina (Arkeni- liikenteeseen)

Kävin autokouluni Kotkan Karhulassa. Siellä oli hieman erilaiset liikennejärjestelyt, kun Kotkan saarella, joten ajaminen tuntui haastavalta. Inssiajossa jouduin tekemään mäkilähtöjä ja ajattelin, että kuolen. Taskuperuuttaminen oli inhokki nuomero 1 ja senkin jouduin loppukokeessa tekemään. Onneksi ajo-opettaja istui takapenkillä ja antoi ilmeillä vinkkiä. Sain ajokortin ja minusta kehittyi ihan kelpo suomalainen kuski. Varovainen ja kuuliainen.

Helsingissä en edes kuvitellut ajavani. Maamme pääkaupungin liikenne tuntui ihan mahdottomalta. Paniikissa ajelin myös Tampereella ja muissa suurissa kaupungeissa. Peläten töppääväni tai ajavani ohi. Eksyväni tai aiheuttavani suuronnettomuuden epävarmuudessani. Parkkipaikat etsin aina mahdollisiman tyhjistä paikoista. Ainakin niin, että taskuperuuttelua ei tarvitsisi harrastaa.

Sitten muutin Istanbuliin, jonka liikenteessä pätevät viidakon lait. Istuin taksissa käsittämättä näkemääni ja kokemaani. Ei turvavöitä, luja vauhti ja aivan kaaottinen liikenne ympärilläni. Vauva sylissä, taapero keikkumassa nenä kiinni ikkunassa. Pelkkä liikenteessä istuminen vei valtavasti energiaa ja mietin, että kuinka täällä kukaan voi ajaa metriäkään ilman kolareita. Toisaalta kahden pienen lapsen kanssa ymmärsi hyvin pian, että ilman autoa sitä jää kotiin jumiin. Kodin maasto ei hirmuisesti houkutellut kävelyretkille tuplarattaiden kanssa. Kuten ei myöskään kulkemaan julkisissa.

Noin kolme kuukautta maahan tulon jälkeen me ostimme auton. Heti autokaupasta lähdettäessä piti laskeutua alas ramppia pitkin, joka oli sekä ylösmenoa että alasmenoa varten. Eikä siis mitenkään erotettuina kaistoina vaan yksi ramppi, jossa jotenkin vain piti mennä vastaan tulevan liikenteen kanssa ristiin. Mies ajoi, minä ajattelin, että tästä ei kyllä tule yhtään mitään.

Miettikää liikennettä, jossa on jatkuvasti hirmuinen määrä autoja, ei turvavälejä, suuret tilannenopeudet, ei ryhmittymistä, eikä liikennesääntöjä. Se menee joka ehtii ja kerkeää. Joka jää odottamaan, saa odottaa koko lopun elämänsä. Ja kestää sen nahoissaan, että takanasi olijat eivät kestä kuhnimistasi hetkeäkään. Torvet soi ja kädet heiluu: Mene siitä. Sellaiseen liikenteeseen lähdin ajamaan pari päivää elämämme ensimmäisen uuden auton ostettuamme.

Ensimäisen kuukauden nousin autosta jäykkänä kuin puu-akka. Olin yrittänyt ennakoida edessä- takana- ja sivussa olijoita. Olin tupeksinut, jumittanut ja yrittänyt opetella tuppaantumista liikenteen sekaan. Sitten ymmärsin, että Istanbulissa täytyy unohtaa takana ja sivulla olevat ja ajaa vain omaa autoaan. Törmäämättä edessä oleviin ja luottaen, että takana- ajajat tekevät samoin. Sen jälkeen ajaminen alkoi sujua ja nykyään Istanbulissa ajaminen on ihan arkipäiväistä ja helppoa. Olen tajunnut sen myös olevan todella anteeksiantavaa ja joustavaa. Jos huomaan olevani ryhmittyneenä nelikaistaisen tien vasemmassa laidassa ja minun pitäisikin kääntyä oikealle, kannattaa avata ikkuna, laittaa vilkut päälle ja elehtiä anteeksipyydellen. Tietä kyllä annetaan. Problem yok. Sattuuhan sitä. Buyurun. Yritäpä samaa Helsingissä, niin sinulle käy huonosti.

Ruuhkat vievät edelleen järjen, mutta sille nyt vain ei voi mitään. Viisas ei revi pelihousujaan vaan laittaa hyvää musiikkia soimaan ja soljuu kiukuttelematta muiden mukana. Ja kun on oppinut ajamaan Istanbulissa, sitä ajaa ihan missä vain. Ei tee tiukkaa Roomat, Prahat, Riikat eikä Suomen Helsingit. Istanbul on autoilijan yliopisto ja minä olen saanut sieltä tutkintoni. Refleksini on viritetty äärimmilleen.

Myös parkkeeraamista on saanut opetella ahtaissa parkkihalleissa ja teiden varsilla. Kanssa-autoilijoiden kärsimättömyys on pakottanut myös nopeaksi. Nyt parkkailen minibussiamme melko näppärästi jopa mäkiin. Sietäisi ajo-opettajan nähdä mitä Istanbul on tässäkin suhteessa opettanut. Kotkan poliisi onkin jo oppini huomannut, sillä eräällä suomen lomalla sain parkkisakot. Närkästyneenä mietin, että mistä ne nyt valittaa, kunnes huomasin sakossa lukevan syyn: "Parkkeerannut suojatien päälle". Kaikkea Istanbulin oppia ei siis pitäisi viedä maan rajojen ulkopuolelle:).

Aina ei kuitenkaan kannata lähteä liikkeelle omalla autolla, sillä Istanbulissa on erittäin hyvä ja edullinen julkinen liikenne. Kaupungista voi ostaa ladattavan Istabul-kortin, jolla voi kulkea busseissa, metroissa, ratikoissa ja laivoissa. Tunnin sisällä jatkoyhteydet saa puoleen hintaan. Jos olen siis matkalla Eurooppaan, aloitan kotitien varrelta bussilla. (Aikataulunsa kannattaa tosin valita tarkkaan, sillä ruuhka-aikaan bussit ovat kirjaimellisesti tupaten täydet ja viimeiset roikkuu oven suussa. Kts. kuva). Bussin jälkeen hyppään laivaan, joka kuljettaa minut Bosborin yli. Sieltä jatkan matkaa vaikkapa metrolla, ratikalla tai kävellen.

Istanbulin liikenne on asia, joka vaikuttaa täällä yllättävän paljon elämään. Se määrittää sitä mistä kannattaa ottaa asunto kouluihin ja työpaikkaan nähden. Se kertoo sen kannattaako lähteä liikkeelle julkisilla vai omalla autolla. Liikenteen mukaan päätämme, että onko järkevää ja mahdollista lähteä juuri silloin kauppaan tai kyläilemään. Liikenne kelpaa myös syyksi tai tekosyyksi myöhästymiseen ja tapaamisten peruuttamiseen. Liikenne myös kuluttaa ihmistä. Moni istanbulilainen viettää liikenteessä useita tunteja päivässä työmatkoilla. Seisoen tupaten täysissä busseissa kesän helteissä ja talven liiallisessa lämmityksessä. Vain koska heillä ei ollut mahdollisuutta valita asuin paikkaansa työpaikan sijainnin perusteella.

"Mutta en myöskään tahtoisi olla autonkuljettaja siellä, sillä jos autonkuljettajilla on olemanssa oma erikoishelvettinsä, niin epäilen heidän joutuvan Istanbuliin kuoltuaan. Tosin jo Rooman ahtaat, kapeat kujat tarjoavat tiettyjä liikennevaikeuksia, mutta Istanbul, jota halkoo muutama valtaväylä kuin silmänlumeeksi, on pelkkiä mutkittelevia, jyrkkiä kujia ja mäkiä ja kuoppia. Minulle kerrottiin, että Amerikasta oli kutsuttu liikenneasiaintuntija laatimaan suunnitelmaa Istanbulin liikenteen nykyaikaistamiseksi. Kolmen päivän kuluttua hän matkusti pois repien hiuksiaan ja sanoen, ettei liikennepulmaan ollut muuta ratkaisua kuin repiä koko kaupunki maan tasalle ja rakentaa uusi sen tilalle." Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

313. tarina (Arkeni- siivota, siivota, siivota täytyy)

Tilava koti on suuri ilo. Paitsi siivouspäivinä. Istanbulissa siivouspäiviä pitää olla tiheästi, sillä ilmansaasteet tunkeutuvat kotiinkin. Lattioille ja muille pinnoille ilmestyvän mustan kerroksen huomasi parhaiten silloin, kun kotona oli konttausikäistä väkeä. Mustat polvet kertoivat karua kieltään. Jos mieli pitää polvet puhtaina, olisi lattiat pitänyt mopata vähintään joka toinen päivä. Päätin sen sijaan pestä tiheämmin potkuhousuja. Lika tarttuu myös ikkunoihin, jotka etenkin sateen jälkeen näyttävät siltä, että niihin olisi heitetty kuravettä. Onkin varsin tavallista, että ikkunat pestään täällä joka viikko tai ainakin joka toinen viikko. Voitteko kuvitella?

Ensimäinen kotimme sijaitsi kymmenennessä kerroksessa, nyt olemme vain neljännessä. Ikkunoiden suunnittelussa ei ole otettu mitenkään huomioon sitä, että ne pitäisi pestä, vieläpä tiheästi. Täkäläiset ikkunat aukeavat ulospäin, jos aukeavat. Ikkunanpesijä joutuu siis kiipeämään ulos ikkunalaudalle ja pitämään toisella kädellä karmista kiinni, pestessään toisella kädellä ikkunaa. Ihan karmeaa hommaa, etenkin pienten lasten korkeanpaikan kammoiselle äidille. Kokeilin tasan kerran, enkä ikinä enää kokeile uudelleen.

Istanbulissa on onneksi tavallista palkata siivooja. Se ei ole yläluokan yksityisoikeus vaan mahdollista ihan tällaiselle tavallisellekin ihmiselle. "Paremmissa perheissä" hän käy kerran tai useamman kerran viikossa, meille siivooja saapuu joka toinen viikko tai tarpeen mukaan. Kahdeksan tunnin työpäivänsä aikana hän pesee kaikki kotimme 12 ikkunaa. Keikkuen ikkunalaudoilla vaarallisen näköisesti. Ikkunoiden pesun lisäksi hän ehtii myös imuroida, pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt. Minun tehtäväni on keittää hänelle aamukahvit, tehdä lounas ja huolehtia siitä, että hänellä on työvälineet.

Vuosien myötä siivoojani on tullut tutuksi ja korvaamattomaksi avuksi tässä kotihärdellin pyörittämisessä. Minulle hän on ystävä. Tykkään yhteisistä kahvihetkistämme ja nautin näistä päivistä, jolloin koti puhdistuu minun ottamatta siihen osaa ja arpaa. Kuten tänään tätä tekstiä kirjoittaessani.  Siivooja taas toteaa moneen kertaan miten ihanaa on olla suomalaisilla töissä, kun kukaan ei pomota, kyttää eikä kohtele alentavasti. Meillä on siivoojani kanssa "molemmat voittavat"-tilanne.

Jottei nyt ihan todellisuus unohtuisi, niin kyllä minä itsekin täällä joudun ahertamaan tämän huushollin eteen. Pyykkihuollossa, tiskeissä, normaalissa järjestelyssä, kaappien siivouksessa, eteisen jatkuvan  kaaoksen raivauksessa ja joka toisen viikon siivoojattomassa arjessa saan itsekin ihan pitää tuntumaa yllä tähän siistimiseen. Samalla se pitää siivojaa kohtaan tuntemaani arvostusta yllä. Mietin, että miten ihmeessä hän jaksaa kuutena päivänä viikossa siivota toisten koteja, matkustaa lisäksi pitkän matkan aamuin ja illoin ruuhkabusseissa ja hoitaa iltaisin vielä omankin kodin? Leipä on täällä toisilla todella kovan työn takana.

ps. Siivoojan saa Istanbulissa päiväksi kotiinsa noin 80-100 liiran päiväpalkalla. Euroina se on noin 35-45€/päivä. Voi myös palkata lapsityövoimaa, jos sitä on omasta takaa. Kaapin siivous toi kuvan työläiselle 5 liiraa eli hieman päälle 2€. Minusta molemmat siivoojani olivat  liiransa ansainneet!

312. tarina (Arkeni- tiistaina on kauppapäivä)

Kun nyt päästiin shoppailemisen alkuun, niin siirrytään seuraavaksi ruokakauppaan. En tiedä millainen mielikuva teillä on turkkilaisista kaupoista? Minä en osannut odottaa oikein mitään ja pääsin yllättymään todella positiivisesti. Etenkin Istanbulissa löytyy kattavasti kaikenlaista kauppaa. Meidän  lähikauppa sijaitsee taloyhtiössämme. Sieltä saa peruselintarvikkeita, kuten vihanneksia, leipää, maitoa, makarooneja, munia jne. joko itse hakemalla tai kotiin kuljetettuna. Puhelu kauppaan ja pojat juoksevat. Aikaisemmassa kodissa talonmies kiersi aamulla ovilla ja kävi puolestasi hakemassa pieniä ostoksia lähikadun varressa olevasta kaupasta, ilman erillistä maksua. Nämä molemmat lähikauppa-systeemit ovat todella elämää helpottavia asioita. Monesti olen ajatellut, kuinka Suomen vanhukset, sairaat ja pienten lasten äidit iloitsisivat myös tällaisesta avusta.

Hieman isompaan kauppaankaan ei tarvitse kauas lähteä. Meillä löytyy parin kilometrin sisältä ainakin neljä isompaa markettia, jotka vastaisivat ehkä suomalaista K- tai S- markettia tai isompaa Siwaa. Itse käyn kuitenkin kerran viikossa autolla suuressa Carrefourin marketissa, josta ostan paksin täyteen tavaraa. Isoissa marketeissa hinnat ovat hieman edullisemmat. Käytössäni on myös bonus-kortti, joka määrää omaksi kauppapäiväkseni tiistain. Silloin saan 5% bonusta ostoksistani, mistä vuositasolla tulee iso säästö.

Ruokakaupasta saa kaikkea mitä toivoa saattaa. Paitsi lakritsaa, sikaa ja raesokeria:). Ruokatavaroiden lisäksi Carrefour myy kodin elektroniikkaa, vaatteita, matkalaukkuja, vauvatarvikkeita jne. Nämä ovat siis meidän Citymarkettimme ja Prismamme. Kooltaan vaan hieman suurempia. Ruokakaupan lisäksi samassa rakennuksessa on suuri ostoskeskus, joten samalla käynnillä hoituu tarvittaessa lapsille kengät tai vaate, lelu kaverin syntymäpäiviä varten, kirja kirjakaupasta, tuoksu kemikaaliosta, lääkkeet apteekista, kahvit Starbucksista jne. Kaupathan täällä on muuten auki joka päivä aamu kymmenestä ilta kymmeneen. Kun menee kauppaan arkiaamuna, saa tehdä ostoksensa ihan rauhassa. Iltaisin ja viikonloppuisin täytyy ryysätä läpi ruuhkien.

Nykyään käyn kaupassa ihan itsekseni, ilman lapsia. Se on ihan luksusta. Muistan kyllä ne kauppareissut, jolloin kuopus istui kärryissä ja vilkas kolmonen katosi milloin mihinkin. Suurin osa kauppareissuista kului paniikissa poikaa etsiessä. Onneksi tuo aina löytyi. Ilmaantuen kulman takaa patonki kainalossa tai maistiaismakkaraa mussuttamasta makkarakojun äärestä. 

Jos haluaisi säästyä tavaroiden kantamiselta, voisi Istanbulissa tilata ostoksensa netistä kotiin toimitettuna. Itse haluan kuitenkin valita omin kätösin vihannekset ja hedelmät, sekä tarkkailla mikä mehu on tarjouksessa. Olen siis ottanut kerran viikossa tapahtuvat kassien kannon hyötyliikunnasta.

Vielä parempaa liikuntaa ja tuoreemmat hedelmät  ja vihannekset saisi, jos kävelisi basaariin. Sellainen on omilla kotikulmillani tiistaisin ja perjantaisin. Basaarit aukeavat aamulla ja sulkeutuvat illan hämärtyessä. On valikoimaa ja hyvät hinnat. Samalla rahalla saa hyötyliikuntaa, silmän iloa ja hyviä tuoksuja haisteltavaksi.

Tänään on tiistai, mutta olen järkyttänyt normaalia viikkorytmiäni ja käyntyt kaupassa eilen:). Tänään on vuorossa turistikierros, sillä meillä on vieraita Suomesta. 

ps. Pahoittelen yläkuvien huonoa laatua. Ne on nappaistu vanhalla kamerallani, jonka tehot ei oikein sisätiloissa riittäneet. En kuvaa koskaan salamalla, joten silloin täytyi tyytyä sisäkuvissa hieman suttuisempaan ilmeeseen.

311. tarina (Arkeni- asettaudutaan taloksi)

Paljoa ei ollut matkalaukkuihin mahtunut Suomesta tullessamme, joten ensimmäinen koti perustettiin jokseenkin tyhjästä. Valintoja tehtiin pakon (lue: rahan) sanelemana, ei sisustusblogia silmällä pitäen:). Kaksitoista vuotta sitten Turkissa ei ollut IKEAa. Kaikki skandinaavisen tyyliset vaaleat huonekalut olivat kamalan kalliita, jos niitä edes oli löydettävissä. Päätimme siis yllättäen suosia tummaa turkkilaista.

Täkäläinen tyyli on ostaa huone kokonaisuutena. Näin ei tarvitse miettiä, että sattuuko kalusteet yhteen. Kun raha puhuu, valitaan puristepuusta tehtyjä kalusteita. Näin meille ostettiin makuuhuone ja olohuone setteinä. Lastenhuoneen setti löytyi jostakin pikkukaupasta. Sitten tarvittiin pöytä keittiöön, vierassohva lastenhoitajalle, mattoja, verhoja ja lamppuja. Niin ja ne kodinkoneet.

Turkissa asuntoihin ei kuulu mitkään koneet. Keittiöön pitää siis itse ostaa jääkaappi, pakastin ja hella. Sekä luonnollisesti kaikki mahdolliset muut pienet koneet. Kylppäriin tarvitaan pesukone. Asuntoihin ei kuulu myöskään minkäänlaisia komeroita tai lamppuja. Näistä nuo ensimmäiset ovatkin kodin kalleimpia investointeja. Sitä ei tajuakaan minkälaisen määrän kaappeja sitä tarvitsee, ennen kuin niitä täytyy ruveta ostamaan. Vaatekaappeja makuuhuoneisiin, siivouskaappia kylppäriin, kirjakaappeja, astiakaappeja...  Keittiön kaapit nyt sentään onneksi oli talon puolesta.

Kalusteiden oston jälkeen marssittiin mattokaupoille. Olimme ajatelleet tietenkin käsintehtyjä perinteisiä mattoja. Se ajatus karisi hyvin pian mattokaupassa teetä hörppiessä ja myyjiä kuunnellessa. Kielitaito oli vajavaista, mutta sen verran tajuttiin, että meillä ei riitänyt rahat. Verhot oli myös kallis investointi. Siihen aikaan valmisverhoja oli vähän, joten verhot piti teettää. Pelkät sivuverhot ei täällä riitä, vaan tarvittiin myös valoverhot. Tähän on kyllä tullut korjaus Bauhausin ja IKEA:n myötä. Jälkimmäinen on myös melkoisesti helpottanut muutenkin tulijoiden shoppailua. Yhden katon alta kun saa petivaatteet, keittiökamat, kylppäritavarat, säilytyskorit, lamput ja huonekalut. Sisustustavaroista, verhoista, matoista jne. puhumattakaan. Hatunnostoni siis ruotsalaisille!

Haarukoita, veitsiä, lautasia, laseja, taikinakulhoja, paistinlastoja, pyykeitä ja lakanoita, pyykkikoreja, peittoja, tyynyjä, lelukoreja jne. jne. Siihen aikaan saavuimme kaupasta vain tehdäksemme havaintoja; "Ai niin, sekin puuttuu. Tuokin pitäisi muistaa ostaa." Monesti mietin, että onko Suomessa kodin perustaminen yhtä työlästä. Hankaluutta lisäsi tietysti sekin, että meillä ei ollut autoa. Kahden pienen lapsen kanssa ostosreissut ja tavaroiden raahaamiset ei ollut maailman mukavinta hommaa, mutta selvisimme. Pikkuhiljaa asunnosta muotoutui koti.

Muuttaessamme tuonne edellisen postauksen kotiin, tuli lisää neliöitä. Kun ei tarvinnut ostaa kaikkea alusta, pystyi jo hieman satsaamaan sellaisiin kalusteisiin, josta piti. Ei mitään maalaisromanttista ja valkoista todellakaan, mutta ei nyt enää ihan pelkkää tumman ruskeaakaan. Jotakin vaihdettiin, jotakin ostettiin lisää, suurin osa sai jäädä. Meidän koti ei siis ole "yhtenäinen harmoninen kokonaisuus", vaan melkoinen sillisalaatti. Kuopuksella vihreää ja valkoista, esikoisella sinistä ja valkoista, vanhemmilla punaista ja valkoista, olohuoneessa ruskeaa, keltaista, vihreää ja ripaus punaista jne. jne.

Vuosien varrella koti on elänyt, niin kuin kodit tapaavat tehdä. Vaihdetaan sohvat. Ostetaan lisää hyllyjä. Vaihdetaan huoneita ja järjestystä. Vaimo ostaa liikaa sisustustyynyjä ja  astioita. Mies keräilee soittimia. Perhe kasvaa ja eteinen vie äidiltä järjen epäkäytännöllisyydellään ja ainaisella kaaoksellaan. Jotakin tekisi yleensä mieli vaihtaa ja muuttaa. Maristaan säilytystilojen puutetta ja ärsyynnytään kuivaustelineistä eteisen käytävällä. Pääosin kuitenkin eletään hyvää arkea. Rakennetaan majoja, levitetään legot lattialle, pöllytetään jauhoja keittiössä, käperrytään sohvan nurkkaan, istutaan ruokapöydässä ja muistetaan iloita näistä väljistä neliöistä. Siitä, että on tämä koti.

310. tarina (Arkeni- vuokrataan Istanbulista koti)

Viime postaukseni kommenttilaatikossa sain pyynnön vilauttaa Istanbulilaista arkeani. Arkeahan se tietenkin meidänkin elämä on, suurimman osan vuodesta. Matkabloggaajakin keittää ruokaa, siivoaa, pesee pyykkiä, täyttää jääkaappia ja vahtii lasten läksyjä ja nukkumaan menoa. Eikä arki uskoakseni kovinkaan paljoa eroa suomalaisten kanssasisarien arjesta. Puitteet vain ovat toisenlaiset.

Jotta arkea pääsee viettämään, täytyy tietenkin olla koti, jossa arkea voi pyörittää. Aloitetaan siis arkeni esittely vuokraamalla istanbulilainen asunto. Ensin täytyy tietenkin miettiä, että missä päin Istanbulia tahtoo asua? Kuinka paljon on mahdollista maksaa vuokraa? Mitä kodilta ja sen ympäristöltä odotetaan? Äläkä unohda, että liikkuminen tässä suurkaupungissa voi olla viheliäistä hommaa. Tarkista siis julkiset ja liikennereitit, että et huomaa istuvasi kahta tuntia ruuhkassa työmatkalla aamuisin ja iltaisin.

Ensimmäinen kotimme määräytyi mieheni työpaikan perusteella. Kriteereinä oli mahdollisuus kulkea työmatka pyörällä tai kävellen. Läheltä piti löytyä puisto, jonne lastenhoitaja ja me pääsimme kulkemaan rattaiden kanssa. Pihalla ei ollut niin väliä, sillä lapset olivat niin pieniä, että eivät kuitenkaan voineet mennä sinne ilman aikuista. Kotoa piti löytyä riittävästi tilaa meille aikuisille, kahdelle lapselle ja lastenhoitajalle, joka asui luonamme vuoden verran. Hinnat olivat Istanbulissa tässä vaiheessa naurettavan halvat, joten sitä ei tarvinnut liikoja murehtia. 

Toinen kotimme puolestaan määräytyi yhden lisääntyneen lapsen, alkavan koulun ja pihan perusteella. Esikoinen lähti koulutielle, emmekä halunneet hänen joutuvan viettämään koulubussissa puolta tuntia pidempää aikaa. Tahdoimme, että hieman kasvaneilla lapsillamme olisi mahdollisuus mennä itsekseen pihalle. Tarvitsimme yhden makuuhuoneen lisää kasvaneelle perheellemme. Plussaa olisi sijainti hieman rauhallisemmalla alueella, jossa ei tarvitsisi joka kerta johonkin lähtiessä juuttua ruuhkaan. Hinta määräsi jo isosti valintaa. Vuokrien hinnat olivat nousseet, mutta olimme onneksi muuttamassa halvemmalle alueelle. Näin saimme samalla hinnalla enemmän neliöitä.

Asunnon etsiminen on istanbulissa melkoista hommaa. Täkäläinen asunnonvälittäjä saattaa olla kuuro toiveillesi ja näyttää itsepäisesti asuntoja, jotka eivät täytä kriteereitäsi. Näin ollen sinua viedään asuntoihin, jotka ovat liian pieniä, ilman pihaa ja kamalassa kunnossa, vaikka kuinka olisit painottanut huoneiden lukumäärää sekä kokoa, pihaa ja asunnon hyvää kuntoa. Varaudu siis siihen, että ennen kuin sopiva koti löytyy voit kulkea kymmenissä kamalissa murjuissa ja menettää täysin toivosi.

Meillä oli asuntoa vaihtaessa paineita, sillä olimme irtisanonneet entisen vuokrasopimuksen ja vanhaan kotiimme oli jo seuraavat asukkaat tulossa. Etsimme, etsimme, emmekä meinanneet millään löytää tarpeeksi isoa asuntoa joka olisi vartioidussa taloyhtiössä ja sopivan matkan päässä koulusta, emmekä ainakaan asuntoa, joka olisi siisti ja vähällä remontilla muuttokunnossa. 

Kaksi viikkoa ennen muuttopäivää astuimme sitten kotiimme ja siellä näytti tältä:

Taloyhtiö ei ollut uusi, vaan jo useamman vuoden käytössä ollut. Se oli vartioitu, siellä oli hyvät pihat lapsia varten. Se sijaitsi sopivalla matkalla koulusta. Asunto oli tilava, valoisa ja siitä tulisi oikein hyvä, mutta se oli ihan kamalassa kunnossa. Parvekkeen lattiat laatoittamatta, asunnon parketit hiomatta, seinät ja katot maalaamatta, kaiteet puuttuivat portaikoista, ovet seisoivat seinien vieressä. Ei ollut keittiötä. Joka paikassa oli roskaa, maalitahroja ja likaa. "Meidän pitäisi olla kahden viikon päästä poissa entisestä asunnostamme," sanoin vuokraisännälle ahdistuneena. "Selvä, pistetään pojat sitten töihin", hän tuumasi ja niin tehtiin.

Uskokaa tai älkää, kahden viikon päästä me muutimme. Parketit oli lakattu, seinät ja katot maalattu. Siivoojan kanssa olin sormet verillä siivonneet kaakeleista maalitahroja ja teippejä ikkunoista. Koti oli puhdas ja heti niin rakas. Ei haittanut, vaikka ekat viikot piti elää ilman lämmintä vettä ja keittiötä. Jälkimmäinen asennettiin kaksi viikko muuttomme jälkeen. Oi sitä onnen päivää. Pari päivää sen jälkeen saapui myös kuuma vesi.

Tässä kodissa olemme nyt viettäneet Istanbulilaista arkeamme yli kahdeksan vuotta. Meillä on ollut tuuria vuokraisännän ja naapureiden kanssa. Sekä tämän kodin. Rappukäytävän kattoikkunat vuotaa saateella, mutta itse koti pysyy sateella kuivana sekä kylmällä ja kuumalla lämpimänä:). Kelpaa täällä arkea pyörittää.

Huom: Jos etsit kotia kiinteistövälityksen (emlak) kautta, varaudu maksamaan palkkioita, jotka eivät ole pieniä. Asuntoa voi myös yrittää etsiä lehtien yms. kautta, jossa vuokraisäntä tarjoaa asuntoa suoraan ilman välittäjää. Vuosittain vuokrat nousevat. Kannattaa koittaa tehdä indeksiin kiinnitetty vuokrasopimus, että vuokraisäntä ei nosta vuokria ihan päättömästi. Todennäköisesti hän yrittää tehdä niin sopimuksesta huolimattakin. Silloin muista, että aina voi neuvotella, olemmehan Turkissa. Hyvä vuokraisäntä on kallis aarre ja hyvät naapurit Luojan lykky. Sekin kannattaa ottaa huomioon, ennenkuin lykkää nimensä paperiin.

309. tarina (Izmir- synagogaan)

Hissiltä kävelimme tietä alaspäin. Suuremman tien mutkassa kääntyen vasemmalle. Siinä yksi Izmirin syngogista seisoikin meitä odottamassa. Koputtelimme aikamme portilla, jolloin vartija saapui avaamaan. Päästämättä meitä kuitenkaan sisälle. Oli odotettava syngogasta vastaavaa miestä, joka oli käymässä jossakin.

Bet Israel- synagoga on seissyt tämän kadun varressa vuodesta 1907. Se on yksi Izmirin synagogista, joita on mahdollisuus päästä sisätäkin katsomaan. Izmirissä elää edelleen varsin lukuisa joukko juutalaisia. Ei suinkaan saman suuruisena vähemmistönä, kun ottomaaniaikoina, mutta kuitenkin. Kesäaikana synagoga oli elellyt hiljaiseloa, mutta oppaanamme toimineen miehen mukaan syksyn myötä toiminta taas käynnistyy.

 

Tämän vierailun jälkeen olimme lomasta kyllämme saaneita. Koti kultaisena häämötti jo mielessä ja oli kivaa olla paluumatkalla. Sen matkan varrelle jäi monen monta meloni-peltoa ja muutama ikävä muistutus kuumuuden seurauksista, eli metsäpalot. Tätä sammutusta kuvasin auton ikkunasta, eikä se ollut ainoa.

 Kiitos matkaseurastanne. Seuraavaksi onkin taas luvassa Istanbulia.

308.tarina (Smyrna, basaarit ja hissi)

Pääsyymme Izmiriin menoon, ei siis ollut kaupunki eikä sen nähtävyydet. Olimme siellä ensisijaisesti tapaamassa ystäviämme. Hotellimme kuitenkin sattui sijaitsemaan Izmirin basaarialueella, aivan Smyrnan raunioiden vieressä, joten eräänä aamuna kävelimme viimeisen näkemättä jääneen seurakunnan raunioilla. Kuulemassa mitä henki seurakunnalle sanoi:

"Älä yhtään pelkää sitä, mitä joudut kärsimään. Saatana on sulkeva muutamia teistä vankeuteen, jotta teitä koeteltaisiin, ja te joudutte ahdinkoon kymmeneksi päiväksi. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän." Ilm. 2:10

Smyrnastakin oli jäljellä vain onneton pieni pläntti, jonka ympärille miljoonakaupunki Izmir oli kasvanut. Heti naapurissa alkoi kaupankäynti tunnelmallisilla kaduilla. Nämä basaarikadut eivät ole mitään Istanbulin hedelmäviikkobasaari-tyyppisiä, eikä hienoja, kuten Istanbulin Suuri basaari. Ennemminkin kaduista tulee mieleen Egyptiläisen basaarin takaa alkava tukkukauppa-alue, joilta voi löytää ihan mitä vain. Nappeja, ompelukoneita, aseita, pakkausmateriaaleja jne. jne.

Ensivaikutelma Izmiristä kaupunkina oli jotenkin nuhjuinen ja viimeistelemätön. Tai sanoisiko suurpiirteinen. Kilometreittäin rantaa, jota ei oltu loppuun asti osattu hyödyntää. Pistetty vain tie kulkemaan. Rantataloja, joista oli luksus kaukana. Ei istutuksia teiden varsilla eikä silmiinpistäviä viheralueita. Ja samalla oli tietenkin kaunista. Meri ja ympärillä nousevat vuoret. Ja kivat yllätykset, joita varmasti löytyisi, kun kaupungissa asuisi pidemmän aikaa. Kuten vaikka tämä hissi näköaloineen.

 Vuonna 1907 juutalainen Nesim Levi Bayrakoglu halusi tuoda helpotusta niille naisille, lapsille ja vanhuksille, joiden täytyi kulkea juutalaisalueen kahden kaupunginosan välillä pitkiä rappusia pitkin. Hän rakensi alueiden välille hissin (Asansör), johon liittyi kaunis tornitalomainen rakennus. Nesim-herra omisti hissin vuosia, sitten omistus siirtyi Ayla- rouvalle. Vuonna 1983 torni lahjoitettiin Izmirin kaupungille. Se kunnostettiin ja vuodesta 1992 se on ilmaiseksi palvellut kansaa, joka pääsee kätevästi kulkemaan alhaalta ylös ja ylhäältä alas.

Hissin yläpuolella on kahvilaravintola, jossa saa ihailla kaunista maisemaa. Mekin siellä hörpimme kahvimme ja söimme jäätelömme hyvillä mielin. Matkamme oli loppusuoralla ja olimme pian aikeissa lähteä ajamaan kotiin päin. Mutta kun kerran juutalaiskortteleissa oltiin, ajateltiin koettaa vielä vierailua synagogassa. Sellaisessa kun emme olleet ikinä ennen olleet.

Pian olimme, mutta siitä sitten ensi kerralla. Viimeisessä tämän reissun postauksessa.