Istanbulin ruuhkat ovat viimeaikoina kiristäneet pinnaani. Ikään kuin projisoin kaiken minuun kertyneen stressin, ärtymyksen, surun ja muut negatiiviset tunteet edessäni olevaan autojonoon ja jokaiseen liikenteessä törppöilevään kuskiin. Minusta on tullut autossa jupisija. Mies on pistänyt asian merkille. Hänestä on huvittavaa, kuinka pystyn olemaan aivan lehmänhermoinen siinä tilanteessa, kun joku on parkkeerannut automme taakse ja jättänyt meidän automme nalkkiin. Istun siinä puoli tuntia aidan nokassa odottamassa ja tervehdin kohteliaasti autolle basaarilta palaavaa tätiä. Edessäni oleva ruuhka keskellä päivää, siksakkia vetävä nuori kuski, eteeni punkeva taksi taas aiheuttaa niin kiukkuisen jupinan auton sisällä, että mies päättää siirtyä kuljettajaksi. Ehkä lehmänhermot löytyy vaimolle taas liikenteeseekin, kun käydään vähän maaseudun rauhassa?
Ainakin siellä on naapurissa niitä lehmiä. Mikäs hätä sinulla olikaan nainen? Sehän on vain useampi auto jonossa. Kyllä sinä lopulta aina perille pääset, eikö niin?
Muutama päivä poissa kotoa tekee hyvää. Ei pakkaamista, ei ruoanlaittoa, siivousta eikä pyykkäämistä. On vain ystävät, maaseudun rauha ja pöytä, johon istahtaa säännöllisin väliajoin syömään. Aikakin rauhoittuu eikä juokse. Tietokone on mukana, mutta se viettää koko viikonlopun autossa. Minusta muualla maailmassa saa tapahtua mitä vain, minä olen nyt tässä ja hengitän rauhassa sisään ja ulos. Ainoan poikkeuksen tekee lauantain keikunta, jonka syyksi selviää Egeanmerellä tapahtunut maanjäristys. Onneksi Turkki pääsee tällä kerralla vähällä, sillä kun on edellinen surutyökin vielä kesken Soman tapahtumien vuoksi.
Ei ole ruuhkaa. Vastaan tulee kaksi traktoria ja muutama mopo. Tien vierustalla kasvaa kirsikat, mulperit ja viikunat. Granaattiomena on kukassa ja ruusut ovat komeat useammassakin pihassa. Kukko kiekuu ja kanat kuoputtaa. Miksi ihmeessä ihmiset haluavatkaan kaupunkiin asumaan?
Meitä on saapunut kokoon porukkaa kolmelta suunnalta. Sydämen kyllyydestä suut puhuvat. Suurimmalta osalta ollaan tuttuja ja meille on syntynyt omat traditiot. Ekan kerran käveltiin rannan suuntaan. Toisella kerralla päädyttiin mehiläispesille. Tällä kertaa käytiin kävelemässä kylätie. Aurinko lämmittää ja linnut laulaa. Kyllä maalla on mukavaa.
Keräännytään leiritulille. Ilta hiipii, laulattaa, sana on vapaa. Sanoja sitten riittääkin pitkälle yöhön. Välillä käydään peittelemässä peteihin pienimmät, isommat levittäytyy pitkin pihoja ja nuorison äänet kuuluvat pimeästä vielä silloinkin, kun koitan saada unen päästä kiinni.
Hyvästellessä hymyt hyytyy. Päätetään, että tämä ei ole mikään piste, vaan pilkku. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus tulla vielä yhteen. Emme me katoa maapallolta, eikä kuolema toivotavasti vielä korjaa. Sanotaan siis: Voikaa hyvin, kaikki rakkaat, siiheksi kun taas tavataan. Isän taskuun, Pojan laskuun.