"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

lauantai 26. toukokuuta 2012

229. tarina (Jäähyväisiä)

Olen jo aiemminkin kirjoittanut, että ulkomailla asumisen suurin suru on tiheät jäähyväiset. Suomen päässä me jätämme ystävämme ja sukulaisemme jatkamaan heidän Suomi-arkeaan käytyämme hetken sitä ravistelemassa. Jätämme taas kerran jälkeemme oman maamme, kulttuurimme ja kielemme. Rakkaista ihmisistä puhumattakaan. Ikävää ei voi välttää. Lapset erotetaan isovanhempien arjesta, kummeista, tädeistä ja sedistä. Ystävistä. On myös erottava Prisman irtokarkkihyllystä, juustoista, Ruispaloista ja Turun sinapista. 

Turkin päässä me kiinnymme syvästi siellä asuviin suomalaisiin ystäviimme. He tietävät parhaiten millaista on elää näiden kahden maan välillä. He tuntevat meidät paremmin kun kukaan. Silti heillä on otsaa muuttaa maasta ja jatkaa elämäänsä muualla. Lähtijän osa on aina helpompi, kun sen joka jää. Lähtijällä on edessä uudet seikkailut ja asettuminen uuteen. Me jäämme elämään sen tosiasian kanssa, että tuossa on hänen kokoisensa aukko. Vuosien myötä näitä aukkoja on ilmestynyt elämään todella monta. Eikä siihen koskaan totu. Elämme henkisten monttujen äärellä.

Koska ero on niin kipeä, täytyy siitä etsiä edes jotakin hyvää. Meille naisille se on merkinnyt lupaa omalle illalle. Läksiäiset on aina hyvä syy irtiottoon kotoa. Lempipaikaksi läksiäisten viettoon on muodostunut juuri tuo Puolalaiskylä. Iltapäivällä lähdetään, jotta ehditään kiertää metsälenkki edes suhteelliseen valoisaan aikaan.





Illan hämärryttyä ehditään juuri sopivasti pois metsästä pimeän alta. Jalat kuljettavat meitä tuttuun ravintolaan. Ilman viilennyttyä on ihana istua takkatulen ääreen valmiiksi katettuun pöytään. Avata ruokalista ja miettiä, että mitä ihanaa sitä tällä kertaa syötäisiin. Ruoan ohella muistellaan yhteisiä hetkiä. Iloitaan siitä matkasta, joka on saatu yhdessä kokea tähän asti.








Jäähyväisiin ei totu. Niitä ei koskaan toivo. Niitä ei tahdo. Väistämättömän edessä ihminen kuitenkin taipuu. Paras taipua siis tyylillä. Ja täyttää vatsansa siinä samalla.

Hyvää helluntaita kaikille. Pitäkää heiloistanne huoli, että ei tule turhia jäähyväisiä!

15 kommenttia :

Leena Lumi kirjoitti...

Mine, upeasti osaat kirjoittaa elämän montuista ja muusta. Hyvin hieno postaus kuvineen. Tällaistakin se elämä on, mutta onneksi ystävät eivät katoa lopullisesti ja aina löytyy jostain takkatuli ja hyvää ruokaa.

Kaunista helluntaita sinulle & co!

pikkujutut kirjoitti...

Tuo mitä kirjoitit on kuin oma tarinani. Lukuunottamatta sitä, ettei meillä ole suomalaisia.

Tämän lukuvuoden aikana olen ollut aivan liian monissa läksiäisissä ja ne vielä jatkuvat ennenkuin pääsemme kesälomille. Ovathan nämä 10 vuotta olleet täynnä läksiäisiä mutta nyt lähtevät ne tärkeimmät. Se mikä on ollut selkärankana, tukiverkkona poistuu ja nyt roikutaan tyhjän päälle. Tilanne on vielä se, ettei ole edes 10% varmuutta että näemme enää milloinkaan tai sitten alkaa maailmanympärimatkailu tosimielessä. Mottona onkin ollut että itkeä ei kannata vaan iloita siitä mitä meillä on ollut. Ja se jos mikä on ollut hauskaa.

Hyvää helluntaita teillekin!

ii kirjoitti...

Kahta en vaihda. Sukat.

Aili-mummo kirjoitti...

Sellaista se elämä on, eroja ja jäähyväisiä, mutta ei onneksi kaikista (paitsi silloin, kun on ne viimeiset jäähyväiset).

Hienoja hetkiä olette eläneet, ja tulevaisuus on tuntematon, mutta kiitollisuus yhdessä eletystä kantaa pahojenkin päivien yli.<333

Oikein hyvää helluntain lauantaita sinulle ja perheellesi, Mine.<333

Mine kirjoitti...

Leena: Nyt kyllä lanseeraan tuon sanonnaksi omaan positiiviseen elämääni. "Kyllä tässä selvitään, sillä aina jostakin löytyy takkatuli ja hyvää ruokaa.":D. Ihana sinä!

Pikkujutut: Minä uskon, että se on ihan sama muidenkin ulkomaalaisten kanssa. Minun tukiverkkoni on myös lasteni tukiverkko. Näiden perheiden lapset ovat lasten luokkakavereita, joiden kanssa istuvat pitkät päivät koulussa. Kuinka monta kaveria on heidänkin täytynyt hyvästellä:(.

ii: Kannattaa ne kuitenkin välillä pestä.

Aili: Niinhän se on. Aikansa kaikella ja lopuksi tulee ne viimeisetkin jäähyväiset. Kaikki on meillä hetken lainaa, joten on syytä tarttua hetkiin ja kiittää siitä minkä on saanut edes hetken pitää. Hyvät helluntait!

Anonyymi kirjoitti...

Tuo viimeinen kuva oli niin herkullinen, että lähes unohdin, kuinka haikeasta aiheesta oikeastaan kirjoitit... t:Tiina

Minun helluntaiheilani lähti moottoripyörällä työkaverinsa 50-vuotispäiville ja jätti minut tänne imurin + luuttujen seuraan. Joten se siitä romantiikasta...

Mine kirjoitti...

Tiina: Kuvaan ruokia sillä ajatuksella, että kotikattauksista niistä voi olla inspikseksi. Voi sitä sun helluntaiheilaas.

Kirjailijatar kirjoitti...

Pidän heilastani tiukasti kiinni :)

Sinä olet joutunut tottumaan jäähyväisiin, minä vasta totuttelen. Ja kipeäähän se tekee, totta. Henkinen monttu olikin aika sopiva sanapari kuvaamaan sitä tunnetta.

Halaus sinne!

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: Voi opetella, mutta ei siihen opi. Itsensä voi korkeintaan paaduttaa kylmäksi kiveksi, että ei tuntuisi missään. Mutta kuka nyt sellaista haluaa? Mieluummin itken montun syntyessä ja tartun vielä tiukemmin tähän ja nyt-hetkeen. Pidän heilasta tiukasti kii:D.

Yaelian kirjoitti...

Läksiäiset ovat kurja juttu,ja niitä tulee usein jos asuu ulkomailla ja on ystäviä,jotka eivät ole alunperin asuinmaasta.Mutta teillä on ihana tapa viettää läksiäisiä ja tuosta jää takuulla hyvät muistot mieleen.Ihanat kuvat ja teksti ja oikein hyvää helluntaita!

Mine kirjoitti...

Yaelian: Niin on. Enkä uskalla edes ajatella, että mitä se on sitten, kun muutamme Suomeen ja joudumme jättämään SEKÄ täkäläiset suomalaiset ETTÄ turkkilaiset ystävämme. Kääk.

Saga kirjoitti...

Minulle jäähyväiset eivät ole hankalia. Jos lähden itse, olen uuden edessä, jos taas lähtijä on joku toinen, niin iloitsen vilpittömästi elämän hänelle suomasta mahdollisuudesta.

Mine kirjoitti...

Saga: Se on hyvä asenne:). Kyllä minäkin iloitsen toisen puolesta jos hän on menossa sinne, jonne on kaivannut, halunnut ja toivonut. Sen verran minussa on seikkailijaa, että lähden itse mielenkiinnolla uuteen.

Jotkut lähdöt eivät vain ole niin yksinkertaisia. Joskus ei halua lähteä, mutta täytyy. Joskus lähtee ja katuu sitä kipeästi. Joskus lähtee ja huomaa, että ei pääse irti. Keikkuu lopun elämänsä kahden vaiheilla. Sellainen on huono lähtö. Sellaista en toivo muille enkä itselleni.

Suru on luopumisen ja eron kipu. Se on surtava, jotta voi antaa toisen tai itsensä mennä. Suruun ei kannata jäädä rypemään, pitää suostua tilanteeseen ja jatkaa elämää.

Saga kirjoitti...

Totta, on niin erilaisia lähtöjä, ja lähtijöitä. Joillekin se on helpompaa, joillekin vaikeampaa. Joskus saattaa jopa palata takaisinkin, mutta sekään ei välttämättä tunnu enää samalta, sillä väistämättä aika ja elämä tekee tehtävänsä. Yhteyskään ei aina vuosien kuluessa säily lähtijöiden kanssa, mutta muistot onneksi varastoituvat muistikeskukseen.

Mine kirjoitti...

Saga: Pahinta on jahkaileminen. Minä kannatan selkeitä suunnitelmia ja elämää niiden mukaan. Lähdetään, jos on niin sovittu ja asetutaan sitten sen mukaan. Eikä jossitella.