"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 28. toukokuuta 2012

230. tarina (Şile- melkein kun etelä)

Tunnin matkan päässä Istanbulista sijaitsee "lähietelämme" Şile. Se on pieni onnekas kaupunki, joka omistaa upeat pitkät hiekkarannat ympärillään. Rannalla  maatessaan voi hyvinkin kuvitella olevansa etelässä. Kesäisin jokainen paikka täyttyy ääriään myöten, mutta keväällä, syksyllä ja talvella saa rannoilla tepastella ihan itseksensä. Jos ei lasketa lammaspaimenia laumoinensa lukuun. He nimittäin tapaavat kuljettaa laumansa syömään mm. tähän rannan tuntumassa olevalle viheriölle.





Ennen rantaa voi käydä katsomassa kalastajia puuhissaan. Heidän veneensä seisovat laiturissa ihan hiekkarannan tuntumassa. Elleivät satu juuri olemaan merellä, kalamiehet ovat todennäköisesti  putsaamassa verkkojaan. Verkkainen työtahti, laineiden liplatus, kalan tuoksu ja lokkien kirkuna. Jos se ei viritä merellisiin tunnelmiin, niin ei sitten mikään.




Rannalle pääsee useammastakin eri kohdasta. Sisäänpääsyä ei kaikissa kohdissa ole, mutta autoilija joutuu aina maksamaan parkista. Rannalta voi myös vuokrata aurinkovarjoja ja -tuoleja enimmältä paahteelta suojaamaan. Tällä reissulla en niitä tarvinnut, sillä sesonki oli päättynyt ja ranta oli tyhjä ja viileä. Se sopi minulle paremmin kun hyvin. Oma elementtini on meri. Miten rauhoittavaa onkaan istua hiljaisella rannalla ja katsoa kuinka vesi lepää edessä, aallot liplattavat tai myrsky nostattaa vettä vaahtopäiksi.





Nälän yllättäessä voi haukata jotakin rannan ravintoloissa. Tai kiivetä ylös kaupunkiin, jossa on useita ruokapaikkoja. Monet näistä omistaa hauskoja terasseja, jotka seisovat paalujen päällä kovin vaarallisen näköisesti. Tähän mennessä ovat kuitenkin meidät kannatelleet. Keskuskadun varrelta löytyy myös pieniä putiikkeja. Şile on tunnettu omista tekstiileistään, joita on myynnissä lähes jokaisessa kaupassa.









Katua eteenpäin kulkiessa kaartuu tie takaisin satamaan. Veden äärelle palatessa on syytä muistuttaa, että Şilen kauniit rannat ovat koituneet monen kuolemaksi. Mustanmeren pohjassa on vaarallisia virtauksia. Aallokoissa hyppivä on joutunut aallon painamaksi ja pohjavirran viemäksi. Meidän ensimmäisinä Turkin kesinä tulimme kerran rannalle mieheni sukulaisten kanssa. Oli mahtavat aallot ja meillä oli hauskaa aalloissa hyppiessämme. Sitten näimme kuinka kuollutta miestä kuljetettiin rannalta pois. Jälkikäteen selvisi, että meri oli sinä päivänä vienyt elämän viideltätoista ihmiseltä. Koko loppukesän rannalle tulijoille jaettiin lappuja: Älä mene uimaan, jos olet juuri syönyt, jos et osaa uida ja jos aallot ovat korkeat. Me opimme katsomaan lasten perään entistä tarkemmin



16 kommenttia :

Leena Lumi kirjoitti...

Meri minunkin sisälläni ja meren rannalta olen kotoisin. Tyttäreni on Meri.

Ihana simpukkakuva ja taas ikkunoita ja raput...

Ymmrrän, että virtaukset voivat viedä. Olen aika hyvä uimari, mutta kerran olimme exän ja ystäviemme kanssa Lapissa ja menimme uimaan outoon jokeen, jossa kova virtaus. Yllättäen tajusin, että sain todella tehdä töitä selvitäkseni. Vesi opetttaa nöyryyttä. Myös järvi voi olla kovempi kuin meri. Meillä on Päijänteellä aallot lyöneet ison rautaveneemme ylitse ja vettä tuli niin, että ei meinannut voida ajaa, mutta oli pakko, sillä olimme isolla selällä. Voi miten tuota asunnon kokoista venettä onkin joskus ikävä...vai niitä kaikkia kokemuksia Lokki-veneellä...

Minusta lapset kannattaa opettaa todella hyviksi uimareiksi ja silti kertoa veteen liittyvät faktat ilman, että uimisen ilo häipyy. Tegän voitte täällä Suomessa ollessanne, mikäli olen oikein ymmärtänyt, melkein asua vedessä;-)

Yaelian kirjoitti...

Miten kaunis paikka taas! Maaseutua ja pikkukaupunkia vierekkäin!
Täälläkin on joskus meressä tuollaisia pyörteitä ja ne ovat täälläkin vaatineet ihmishenkiä.Etenkin usein,jos ei ole uskottu uimavahtien varoituksia.

Tiina kirjoitti...

Ihania tarinoita jälleen (eli kolme postausta tuli luettua taas kerralla) ja aivan ihania metsämaisemia puolalaiskylässä!

Luonnonvoimat voivat toden totta olla jopa huomaamattoman petollisia. Vesi on ihana elementti, mutta kaikki kunnioitus sille(kin) on kyllä paikallaan.

Kirjailijatar kirjoitti...

15 ihmistä! Ihan käsittämättömän järkyttävää...minä olen aina ollut vauhko lasten kanssa rannoilla. Haluan, että lapset ovat koko ajan silmissäni ja jos katoavat, olen ihan hermona. Onneksi nuorempikin osaa jo jonkun verran uida, mutta ei tarpeeksi minun mielestäni.

Täälläkin juuri hukkui nuori mies, joka hyppäsi Naantalissa kalliolta mereen, merivirta taisi koitua hänenkin kohtalokseen.

Mutta tuolla on sympaattista, kun lampaat laiduntavat vieressä ja kaikkea :)

Mine kirjoitti...

Leena: Meidän lapset on hyviä uimareita. Kiitos pihalla seisovalle uima-altaalle, jossa uivat kesällä joka päivä. Muistan käynnin Suomen neuvolassa. Oli jonkun 5-vuotisneuvola. Täti kysyi: Osaatko hiihtää? -En. Osaatko luistella? - En. Osaatko ajaa pyörällä ilman apupyöriä? -En. Kysymykset loppuivat siihen ja minulle tuli paha mieli. Täti kyllä tiesi missä me asumme. Ei täällä voi opetella hiihtämään eikä luistelemaan. Pyöräilykin on yhtä tyhjän kanssa. Olisi kysynyt osaako 5-vuotiaani uida. Siihen olisi voinut vastata, että Kyllä, olen siinä tosi hyvä.

Yaelian: Itsekin olen kerran joutunut virtakohtaan ja se kyllä opetti varomaan. Hui.

Tiina: Kyllä, järki pitää olla päässä ja kunnioitus luonnon mahtia kohtaan. Me emme mene veteen jos siellä on punainen lippu.

Kirjailijatar: Minä olen vähän sellainen huoleton hulivili. En siis roiku koko ajan perässä, mutta lasken päitä rannalta. Luotan lasten uimataitoon, mutta näissä paikoissa ei ole kyse taidoista. Virta on niin voimakas, että se vie aikuisen ihmisen. Ei lapsi pysty sitä vastaan taistelemaan. Silloin pitää sanoa, että tuossa on raja ja sen toiselle puolelle ei mennä. Tai jos vesi oikein riehuu, katsotaan sitä kunnioittavasti rannalta.

Saga kirjoitti...

Kaunis paikka. Paikallisia (kalastajia) tekemässä työtään on aina kiva katsella. Joskus työnnän kameran laukkuun ja tarkkailen rauhassa ihmisiä matkoillani.

Olisin voinut kuvitella sinun olevan ylisuojelevainen äiti, mutta oletkin huoleton hulivili :)

Anonyymi kirjoitti...

Meidän Keskimmäisen ystävä hukkui eräänä kauniina kesäpäivänä; virta vei suloisen, fiksun ja lahjakkaan urheilijapojan. Viime perjantaina oli pojan muistoksi jumalanpalvelus. Kaunista ja koskettavaa; hänen perheensä suru on niin suuri, että kyyneleet tulevat aina, kun siitä pojasta puhutaan. Sinä kesänä Keskimmäinen ei enää uinut ja minusta tuli vauhko.

Turvallista uintikesää kaikille ! t:Tiina

Mine kirjoitti...

Saga: En todellakaan ole ylisuojelevainen:). Tekevälle sattuu, ja sattumuksista oppii. Lasten täytyy saada kiivetä puuhun, hyppiä rantakivillä, uida, vuolla kaarnaveneitä, sahata ja hakata nauloja. Meillä onkin parvekkeella kasa puuta ja vessassa työkalupakit, että saavat aina mennä tekemään, kun haluavat. Onneksi lasteni äiti on sairaanhoitaja ja osaa sitoa haavoja:).

Tähän on kyllä poikkeus ja se on korkeat paikat. Olen niin korkeanpaikan kammoinen, että en kestä sitä, kun lapset ovat jossakin mistä voi pudota. Sen lisäksi olen sellainen "muistakaa varoa"-äiti. Valitettavasti. Naputtaminen on rasittavaa.

Puolustan nyt vielä kuitenkin itseäni, että en minä rohkaise mihinkään vaaralliseen, enkä anna kävellä parvekkeen kaiteilla. Meillä on sattunut ja tapahtunut, mutta jokainen sattumus on ollut sellainen, että olen itse ollut lähellä. Enkä kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään. Eikä sattumukset tullut siitä, että olisi tehty jotakin vaarallista tai hurjaa, vaan ihan vaan arkipäivän eämässä. Onneksi suojelusenkelit on ollut mukana ja pahimmalta on varjeltu. Ruhjeet on aika parantanut.

Tiina: Surullista. Niin turhia kuolemia. Ja silti, kannattaako lakata uimasta, jotta ei huku. Käymästä illalla ulkona, että kukaan hullu ei ammu katolta. Ajamasta polkupyörällä, että ei naiset aja päälle. Kävelemästä talvella pihalla, että ei lumet tipu katolta päähän. Lentämästä, että lentokone ei tipu.

Meillä kuoli läheinen autokolarissa Suomen kesäisillä teillä. Jostakin syystä me ollaan hengissä Istanbulin kaaoottisessa liikenteessä. Minä selviän sillä, että uskon siihen, että jokaisella meillä on oma aikamme. Kun se täyttyy, se täyttyy. Elämää ei kannata jättää elämättä, jotta ei kuolisi. Kaikki me kuollaan lopulta kuitenkin. Toivottavasti saan kuolla elämästä kyllänsä saaneena enkä katkerana elämättömästä elämästä.

Anonyymi kirjoitti...

Ymmärrän "pointtisi"; noinhan se on. Sinä kesänä vaan kävi niin, että Keskimmäinen suri niin paljon, että ilo hävisi pitkäksi aikaa. Hänestä tuntui niin pahalta, että koki kai ilonkin epäreiluksi pojan perhettä kohtaan. Mutta on hienoa, että pojan muisto elää ja nuoret eivät ole häntä unohtaneet ! t:Tiina

pikkujutut kirjoitti...

Minäkin lasken päitä rannalla, annan kiivetä, sahata,vuolla,jne.. mutta hiekkapalloja ei heitellä (mutta tekevät sitäkin) enkä ole sairaanhoitaja :). Mitä enemmän tekevät, siinä samalla oppivat.

Ja samalla tavalla uskon, että kaikella on aikansa.Jos mikä on tullakseen, se sitten tulee.Oli missä hyvänsä.

Aili-mummo kirjoitti...

Turkissa on varmasti paljon lampaita ja vuohiakin;))

Te olette hyvin sopeutuneet elämäänne siellä Turkissa!

Kiitos kuvista ja tarinoista, Mine, ja oikein hyvää viikon jatkoa koko perheellenne.<333

Mine kirjoitti...

Tiina: Minäkin ymmärrän sinun keskimmäistäsi. Yksi kesä menee uimattakin, mutta elämän on jatkuttava. Elämättömällä elämällä ei saada ketään takaisin eikä se tuo kenellekään iloa. Muistoja sen sijaan on hyvä pitää elossa. Niitä hyviä sellaisia. Huonot muistot sen sijaan saakin kuolla. Mitä niitä kantamaan.

Pikkujutut: Niin, me emme voi estää kuolemaa. Eletään siis kiittäen tästä hetkestä tänään. Eletään niin, että se tuntuu sormenpäissä ja jalkapohjissa. Syvennetään naururyppyjä ja ollaan valmiita katsomaan mitä huominen tullessaan tuo. Opetetaan lapsille, että elämä on hyvä ja pyhä.

Aili: Tämä on iso maa. Kaikkea löytyy. Ja mekin mahdumme hyvin sekaan. Oikein hyvää viikkoa myös sinulle. Voimia jokaisen päivän tarpeisiin.

Anonyymi kirjoitti...

Huomenta ! Oli vielä ihan pakko heti aamusta jatkaa tätä keskustelua, kun jäin sitä illalla miettimään. Minä en ole mikään ylisuojeleva äiti ja meilläkin on sattunut kaikenmoista niin että olen ollut paikalla tai en ole ollut. Ompeleita on tarvittu niin Keskimmäisen kuin Iltatähdenkin päähän; jälkimmäiseltä on murtunut nenäkin...Mutta kyllä sitä toivoisi, että voisi varjella heitä kaikelta pahalta ja väärältä; laastaria kyllä riittää haavoihin...

Minä uskon siihen, että elämä menee niin kuin on tarkoitettu, mutta kyllä elämäänsä ja muidenkin voi vaikuttaa; aina voimme tehdä asioita, joilla on hyvä vaikutus itseen ja muihin. t:Tiina

mehtäemäntä kirjoitti...

Ja nyt matkakuume senkun kasvaa ja kasvaa. ihania kapeita katuja,pieniä parvekkeita,ihania portaikkoja,rantaa ja terassia :) *huokaa* mie niin tahon jo matkaan :)

Anonyymi kirjoitti...

Oman lapsen kuolema on kuitenkin asia, josta selviämiseen ei riitä usko tai ajatus siitä, että hänen aikansa tuli täyteen. Olen tässä nykyisessä työssäni tavannut ja yrittänyt hoitaa / auttaa useita äitejä, jotka ovat menettäneet oman lapsensa joko sairauteen tai siihen, että nuori tai nuori aikuinen on tehnyt itsemurhan. Se suru on niin suuri, että siitä on lähes mahdotonta jatkaa omaa elämäänsä...Iso työ on jo siinä, että pystyy pitämään nämä äidit hengissä ! Menee monta vuotta, että voi jotenkin jatkaa elämäänsä; saati sitten ilota. Erään äidin tyttären kuolemasta on kohta kolme vuotta ja nyt joku viikko sitten tämä äiti sanoi, että enää ei koske niin paljon (koskee kuitenkin), että koko ajan ajattelisi tytärtä. Hän pystyi nyt lopettamaan käynnit vo:lla, mutta siihen meni lähes kolme vuotta.

Kun näitä äitejä tapaa lähes joka viikko, niin on entistä vaikeampaa ymmärtää nuoren ihmisen kuolemaa; oli syy mikä tahansa...

Huh ! Kauniista kuvistasi syntyi tämmöinen purkaus... t:Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Elämää täytyy tietenkin suojella. Eikä heittäytyä uhkarohkeaksi tai tyhmänrohkeaksi. Lopulta täytyy kuitenkin itsensä ja rakkaansa jättää elämän kannateltavaksi. Tartuttava hetkiin. Toivottava parasta. Uskottava, että aikansa on kaikella.

Mehtänemäntä: Kyllä minustakin sinun on matkaan päästävä;). Toivottavasti onnistaa.