315. tarina (Arkeni- oppivuodet?)

Koulukysymykset ovat varmasti yksi isoimmista kysymyksistä lapsiperheen muuttaessa ulkomaille. Me lähdimme aikanaan matkaan kahden pienen kanssa, joten emme liiemmin koulua vielä murehtineet. Kysymys tuli kyllä eteen myöhemmin ja kouluasioita on jouduttu pohtimaan ihan riittävästi neljän erilaisen lapsen kohdalla.

Ennen kuin aloitan, huomautan vielä, että tällaista tekstiä kirjoittaessa on pakko yleistää. Lukija ymmärtäköön nyt, että en edes yritä erottella kaikkia eri tavalla ajattelevia vanhempia, joita alla olevista ryhmistä luonnollisesti löytyy. Kirjoitan vain sen, minkä itse olen kokenut enemmistön käyttäytymismalliksi. En myöskään halua tässä ottaa kantaa muiden kouluvalintoihin. Jokainen vanhempi varmasti ajattelee omasta mielestään lapsensa parasta ja yrittää toteuttaa sen niin hyvin kun omassa taloudellisessa tilanteessaan ja ymmärryksessään pystyy.

Turkissa on koulukysymyksissä vähintään kahden kerroksen väkeä. "Ylemmän kerroksen" väki tekee yhden tai korkeintaan kaksi lasta. He ovat koulutettuja ja vakaatuloisia ihmisiä ja haluavat piltilleen parasta mahdollista, jota rahalla voi saada. Näin ollen tämä väki ei katso valtion kouluihin päinkään vaan he luottavat kalliiden yksityistarhojen ja -koulujen tarjontaan. Lapsia tehdään niin, että heitä on mahdollista näissä kouluissa kouluttaa ja koska kouluista maksetaan, niiltä myös vaaditaan kaikenlaista. Olen monesti surkutellut näiden koulujen opettajia. Minkälaisessa paineessa he vanhempien puolelta ovatkaan. Helppoa ei ole lapsenkaan asema, sillä näiden vanhempien arvostus saadaan menestymällä ja sen eteen täytyy jo pienen alkaa näkemään vaivaa ja tehdä lujasti töitä. Prässi alkaa omaksi kauhukseni jo esikoulussa, todennäköisesti jo ennen sitä. Palaan tähän myöhemmin.

"Alemman kerroksen väeltä" yksityiskoulut karkaavat yhtä kauaksi kun kuu. Niihin ei kerta kaikkisesti ole varaa. Tämän väen lapset opiskelevat valtion kouluissa, joiden tasoerot saattavat olla huimat. Paremmalla asuinalueella on mahdollista saada kohtuullista tai hyvää opetusta, köyhemmillä alueilla ongelmaksi kasvaa pätevien opettajien saanti ja luokkakoot. Siivoojani jälkikasvu mm. opiskelee luokassa jossa on reilu 80 oppilasta. Ei ole siis kummallista, että siinä määrässä henkilökohtainen opetus on mahdotonta ja siivoojankin piltti oppi lukemaan vasta kolmannella luokalla. "Alemman kerroksen" hieman paremmin toimeen tuleva väki laittaakin lapsensa koulun lisäksi "tukiopetukseen". Nämä lapset opiskelevat siis tavan koulupäivän lisäksi iltaisin ja viikonloppuisin dershanessa. Voi lapsiparkoja ja heidän olematonta vapaa-aikaa, sanon minä. "Mitä tässä voi muuta tehdä," sanoo heidän äitinsä ja isänsä, jotka näkevät, että ilman tukiopetusta lapsi ei vain opi ja jatkopaikat karkaavat käsistä. Lisään nyt heti, että tämä on tilanne Istanbulissa, luulen, että valtionkoulujen tila vaihtelee kovasti myös eri kaupungeissa ja pienemmissä kaupungeissa se voi olla radikaalistikin parempi?

Ulkomaalainen on paikallisten silmissä ilman muuta rikas ja hänet niputetaan ylemmän kerroksen väkeen automaattisesti. Suurin osa ulkomaalaisista tietenkin kuuluukin tähän porukkaan. He ovat koulutettuja ihmisiä ja tulevat maahan usein työkomennukselle ulkomaalaisen firman lähettämänä ja näin työnantaja on apuna koulumaksuissa. Koulumaksujen lisäksi maksetaan vielä koulukirjoista, tarvikkeista (vihkot, kynät, kuvistarvikkeet jne), koulukyydeistä ja kouluvaatteista. Ilman tätä työnantajan apua ei normaalituloinen ihminen pystyisi täällä neljää lasta yksityiskouluissa kouluttamaan.  Ellei sitten ole huippujalkapalloilija tai muu miljonääri. Me emme ole, jos olette sitä miettineet:).

Kun siis meidän kohdallamme alkoi koulukysymysten pohtiminen, aloitimme suoraan vertailemaan yksityiskouluja. Meille oli tärkeää, että koulumatka olisi kohtuullinen, hinnat sellaiset, että työnantaja suostuu niihin osallistumaan ja että koulussa olisi kontakti myös turkkilaisiin, eli se ei olisi mikään "ulkomaalaisten saareke". Käyttämämme koulu ei kuulu niihin kalleimpiin, sen yhteydessä on turkkilainen koulu ja se tarjosi myös suomiopetusta, joten valinta oli sitä myöten selvä. Emme edes harkinneet lasten laittamista valtionkouluihin juuri tuon opetuksen kirjavan tason, luokkakokojen ja muutaman muun syyn tähden, jota en nyt tässä halua kirjoittaa, ettei kukaan ymmärrä minua väärin tai pahoita turhaan mieltään. Esikoinen kävi kyllä tavallista turkkilaista päiväkotia aikanaan vajaan vuoden.

Kun koulu on valittu, alkaa pienen koulutie. Meidän koulussamme opetus alkaa 5-vuotiaana esikoulussa. Unohtakaa pehmeät laskut ja leikki. Koulu alkaa heti täysillä. Koulupäivien pituus yhdeksästä neljään ja koulukyydit päälle. Läksyjä joka päivä, paitsi viikonloppuna. Kyllä siinä äidillä on monesti itku päässyt ja harmin kyyneliä nielty etenkin vanhempainiltojen jälkeen. Täkäläiset vanhemmat vaatii läksyjä, tuloksia ja näyttöä oppimisesta. Suomi-äitin yli jyrätään ja katsotaan pitkin nenänvartta. "Tämä on koulu eikä leikkitarha, tänne on tultu oppimaan." Opettajat tekee mitä enemmistö vaatii. Jos hyvin käy, toisin ajattelija saa sentään ymmärrystä näkemyksilleen. Useimmiten ei edes sitä.

Yksityiskouluissakin on moni asia kiinni opettajasta. Olemme eläneet murheen vuosia mm. kolmosen kanssa, joka kompuroi ensimmäiset kouluvuodet. Ensin oli uusi vastavalmistunut opettaja, joka ei jaksanut ymmärtää, että lapset etenevät omaan tahtiin. Oli sitä mieltä, että kolmosella on lukihäiriö, kun englannin lukeminen eteni "suomalaisesti". Muutenkin tahti oli pikkumiehelle selvästi liian nopea ja vuosi meni ikään kun jatkuvasti muiden perässä pyristellen. Vuoden lopussa päätimme antaa pojalle aikaa ja uuden yrityksen.

Tuplattuna vuonna opetajaksi sattui turkkilaisten vanhempien lottovoitto- opettaja. Sinä vuonna vaadittiin, puskettiin, laitettiin läksyjä, joita pieni koululainen ei voinut mitenkään osata. Lukuläksyjä ennen kuin oli opeteltu kirjaimet, laskuja, joita kolmonen ei kertakaikkiaan käsittänyt. Motivaatio karkasi, pieni päätteli, että hän on maailman tyhmin eikä ikinä opi mitään. Minä ajattelin, että täytyykö lapseni kärsiä siitä, että vanhemmat asuvat ulkomailla? Siinä koki melkoista ahdistusta, kun yritti opettajalle selittää omia näkemyksiään oppimisesta ja vedota muihin vanhempiin luokan riman laskemiseksi, saaden vastaukseksi vain: "Nämä ovat JO 7-vuotiaita, ei enää mitään pieniä lapsia. On aika opetella miten oikeassa maailmassa toimitaan ja mitä on vastuun kantaminen." (!!??&&##)

Kolmas vuosi toden sanoi ja opettajaksi tuli viisas ja pätevä nainen. Kolmonen puhkesi kukkaan, sai onnistumisen iloa, balsamia haavoille, ihailua ja kannustusta, joka hiljalleen korjaa jotakin rikki mennyttä. Itku tuli senkin vuoden lopussa, kun todistuksessa kuvailtiin, kuinka kolmonen on luokassa kohtelias, avulias, nokkela, terävä oppimaan, toimelias ja kuinka häntä on ilo opettaa. Luin todistusta ääneen ääni väristen. Sisaruksia opettajan sanat naurattivat, sillä tämä meidän kolmonen on kotioloissa aika vilkas ja todellakin toimelias nuori mies. Oppilas itse kuunteli arvion ja katsoi meitä pää pystyssä, pilke silmässä ja sanoi: "Niin, tollanen just mä siellä koulussa olen."

Mitä lapsilleni jää siis käteen oppivuosistaan Turkissa? Kannattiko kouluttaa heitä täällä? Vastaus on kyllä sekä ei. Luotan henkilökohtaisesti enemmän suomalaiseen koulujärjestelmään, kun täkäläiseen. Suomalainen koulu pesee mielestäni turkkilaisen yksityiskoulunkin 10-0. Suomalainen opetussuunnitelma on realistinen, johdonmukainen ja tasapuolinen. Asiat ja aineet eivät ole kertaluonteisia rykäyksiä vaan toistuvia kokonaisuuksia jossa lisätään aineksia ennen opitun päälle. Kertaus on opintojen äiti. Täällä on hurjasti erilaisia aineita, mutta kuinka moni niistä oikeasti on opittu, kun siihen on törmätty vain kerran? Monesti tulee tuntu, että täällä ahnehditaan niin määrässä kuin ajassa. Minusta pienen lapsen koulupäivän pituus ei myöskään tulisi olla seitsemän tuntia, kolme tai neljä tuntia riittäisi oikein hyvin. Jättäen aikaa siihen, mitä pieni tarvitsee; vapaaseen leikkiin, lepoon, omaan tutkimiseen ja oppimiseen.

Toisaalta lapseni saavat täällä vahvan kielitaidon. He oppivat asioita koulussa kirjojen lisäksi luokkatovereiltaan. Tulee konkreettiseksi sota Libyassa, kun oma ystävä on sieltä. Ymmärtää muslimia paremmin, kun viettää vapaa-aikaansa irakilaisen ystävänsä kanssa. Näkee, että ihonväri, uskonto eikä kansalaisuus lopulta olekaan kovin erottavia asioita, vaan sisältä löytyy aikalailla samanlaisia tyttöjä ja poikia. Iloitsen myös koulun perhe-hengestä. Pienen koulun ja pienten luokkien etuja. Opettajat näkevät vaivaa lapseni vuoksi ja amerikkalaiselta opettajalta tuo kehuminen ja positiivisen palautteen antaminen käy luonnostaan niin ihanasti. Kansainvälinen ilmapiiri on minusta lapselle hyvä koulu. Meillä on myös ollut mahdollisuus suomi-opetukseen kansainvälisen koulun rinnalla, jonka vuoksi olemme voineet olla varmoja siitä, että ainakin jollakin osa-alueella lastemme koulu etenee suunnitelmallisesti ja johdonmukaisesti. Ja he pysyvät kiinni äidinkielessään, joka on todella tärkeää ainakin meidän perheelle.

Viime kesänä esikoinen valmistui opiskeltuaan kahdeksan vuotta samassa koulussa. Hän sai stipendin ja nimensä koulun puuhun valmistuessaan luokkansa parhain arvosanoin. Siinä hetkessä tunsin ylpeyttä esikoisesta ja kiitollisuutta tätä koulua kohtaan. Asiat ovat olleet välillä sekaisin, on pitänyt odottaa tarvikkeita, sietää ei niin hyviä opettajia, kestää muita vanhempia ja mielestäni liikaa puskemista ja epämääräisyyttä opintosuunnitelmissa yms. Tämä koulu on kuitenkin nähnyt vaivaa minun lapseni eteen, he ovat välittäneet hänestä aidosti ja onnistuneet jossakin kovin tärkeässä. Heidän vuokseen lapseni lopulta saavutti positiivisen kierteen. Halun oppia ja onnistua. Tällä hetkellä näyttää, että se sama kierre on myös kakkosella, kolmosella ja kuopuksella. Siitä on hyvä jatkaa täällä ja sitten Suomessa, kun taas tiemme sinne johtaa.

ps. Koulun kevätjuhlat ovat ihania. Ja niin kovin erilaisia kun Suomessa. Musiikki pauhaa ja jäyhät suomalaiset pojatkin tanssivat muiden mukana. Nämä kuvat ovat muutaman vuoden takaa, silloin kolmonen valmistui esikoulusta ja kurjat ekatluokat oli vielä edessä. Poika oli jäänyt juuri auton alle, mutta ehkä siitä kuulettekin sitten joskus toiste...