698. tarina (Tieni oli avoin)

Eihän siinä nyt kaikki mennyt niinkuin Strömsössä. Siis tässä muutossa. Minunhan piti olla toukokuun lopussa valmis ja kesäkuu käyttää ihan vain hyvästeihin ja Istanbulin kiertämiseen. Sen sijaan me pidimme perinteitä yllä ja pakkasimme eilen Maman jälkeen myöhälle yöhön. Heräsimme aamulla aikaisin pesemään vessaa, tyhjentämään jääkaappia ja kirjoittamaan kaikenmaailman lappuja tekemättä jääneistä asioista ja autoon mahtumattomista tavaroista. Turhaan ei ystävät olleet silti toivotelleet "avoimia teitä", sillä avoimet ne olivat koko matkan ajan, vaikka kaiken järjen mukaan lähtöhetkellämme olisi pitänyt olla pahimmoinen aamuruuhka.

Lähdimme Istanbulista kello 8.20 ja saavuimme perille Meteoraan klo. 19.30. Reilu 900 km tuli huristettua pitkin Turkin ja Kreikan teitä. Kuskia vaihdettiin sen mukaan kumpi ei todennäköisemmin nukahda rattiin. Hyvänen aika sentään miten voi ihminen olla väsynyt. Tai kaksi ihmistä. Ihme, että ylipäänsä pääsimme perille. Muutaman kerran oli pakko pysähtyä. Joko tankkaamaan autoa tai ihmisiä tai vaihtamaan kuskia. Ihmisten tankkaukseen valitsimme summamutikassa jonkun rantakaupungin matkan varrelta ja sehän onnistui ihan nappiin. Ihana lounashetki. Oli hyvä ruoka ja seura, kaunis maisema ja vieressä lilluva meri. Onko kahvi koskaan maistunut niin hyvälle kuin tuossa?

Helmin matkakin sujui hienosti. Rajalla kukaan ei kysynyt mitään. Karvakorva matkusteli takapenkillä häkissään. Ilmastointi takaa aika mukavan matkailman. Rannalla ojenneltiin jalkoja rantapedillä. Syötiin ravintolassa mamman lautaselta kaikki salaatit ja rannan heinät. Sylkyteltiin isännän uima-aika ja herätettiin ihastusta ravintolan muissa ihmisissä. Eurooppa, täältä sitä tullaan!

Yöpaikaksi olin siis valinnut meille Meteoran luostarialueen, joka sattuu aika mukavasti matkan varrelle pyrkiessämme huomenna Igoumenitsaan ja Italian lauttoihin. Mehän olemme miehen kanssa varsinaiset luostari- ja kirkkohait ja nyt kun ei tarvitse niillä lapsia kiusata, oli tämä todella nappi valinta. Saavuimme paikalle hieman ennen auringon laskua. Hotellin setä antoi tehdä poikkeuksen ja Helmi sai tulla parvekkeelle yötä viettämään. Sinne se jäi tyytyväisen näköisenä köllimään meidän lähtiessä kylälle iltakävelylle. Ja voi ystävät kalliit, tämä on aivan huikea paikka jo tämän lyhyen kierroksen perusteella, vaikka emme vielä edes ole luostareihin kerenneet!

Tie Meteoraan oli kaita ja kiemurainen, mutta niin kaunis!

Kalliomuodostelmat toivat mieleen Kappadokian, mutta tunnelma on ihan omanlaisensa.

Hotellin parvekkeelta on tällaiset näkymät. Korville kuuluu kirkon kellot, sirkkojen siritys ja lintujen viserrys. Kyllä kelpaa, tuumasi Helmikin parvekkeelle pitkäksi laitettuaan.

Ilta-aurinko maalasi kylään omat värinsä. Ei ollut kujilla montaakaan vastaan tulijaa. Tuntui, että jokaiselle aistille oli yllin kyllin tarjontaa. Kukat kukkivat, talojen seinistä kaikuivat lasten huudot leikkikentältä, oli värit ja maut istuessamme tavernan pöytään, koiran kuono paijattavaksi aidan toisella puolella. Mietimme, että lapset eivät olisi jaksaneet luostareita, mutta pojat olisivat olleet ehkä valmiit yrittämään vuorille kiipeämistä. Minä sen sijaan en ollut, istuin mieluummin siinä ja pistelin suuhuni vesimelonia ja paistettua juustoa.

Oikea kuvakulma se olla pitää.

Pimeni ilta. Pimeässä illassa soivat kirkon kellot. Kävelimme valaistuja katuja kohti hotellia ja sen ilmastoitua huonetta. Mielessä se yksi ajatus: huomenna nukutaan, niin pitkään kuin unta riittää. Kerätään voimia lomailuun. Huomenna luostarit ja ajo rantaan ja laivaan. Sitten toinen hyvin nukuttu yö ja sen jälkeen olemme toivottavasti taas omat itsemme?

Rakkaat terveiset kaikille sinne mummolaan täältä meiltä ja muille lukijoille myös. Isäntä ui jo unisaarille ja minä taidan seurata häntä sinne! Hyvää yötä! Huomenna taitaa muuten tulla välipäivä, sillä ajamme illalla laivaan ja sielä tuskin on nettiä tarjolla. Palailen siis asiaan ylihuomenna, jolloin on tarkoitus saapua Venetsiaan.

532. tarina (En vahingossakaan kysynyt)

Joskus täytyy tehdä valintoja, joista koko perhe ei ole yhtä mieltä. En siis vahingossakaan kysynyt lapsilta, että "Haluatteko tehdä muutaman sadan kilometrin ylimääräisen kierroksen, jotta voisin nähdä Voronetin luostarin freskon" Ei, minä päätin mieheni kanssa illalla hotellihuoneessa, että sinne me menemme ja aamulla lähdimme vaihvihkaa matkaan. Reilu sata kilometriä on kuitenkin huomattavasti lyhempi matka, kun lähteä varta vasten freskoa Istanbulista katsomaan, mutta lapset ei siltikään ehkä olisi ymmärtäneet niin järkevää perustelua? 

Bucovinan maalatut luostarit ovat päässeet Unescon perintöluetteloon ja olen jo aikaisemmalla Romanian reissuamme halajanut ne nähdä. Silloin niiden sijainti maan koilliskulmassa oli näkemisen este, mutta nyt olimme jo valmiiksi siellä suunnalla. Kaikkea ei tosin ollut mahdollista nähdä, sillä kuten kuva kertoo, niitä olisi riittänyt. Valitsin siis luostareista kaksi ja nämä olivat Manastirea Humorului ja Manastirea Voronet. 

Maalattujen kirkkojen synnystä saamme kiittää Pohjois-Moldaviaa uhkaavia turkkilaisia. Romanian armeijat kerääntyivät luostarin muurien suojaan odottamaan taisteluita. Odotellessa oli aikaa maalata kirkkojen ulko- ja sisäpuolen seiniin tutut Raamatun kertomukset ja muut aiheeseen sopivat kuvitukset. Sade, lumi ja tuuli ovat pieksäneet kirkkojen seiniä ja monet kuvat ovat haalistuneet ja häipyneet jopa olemattomiin. Osa on kuitenkin edelleen nähtävillä ja osa jopa selkeästi säilynyt ajan hampaalta. 

Käydäänpä siis ensin katsomassa sitä Humoruluita.

Sisätilojen kuvat olivat tietenkin vertaansa vailla, mutta valokuvaaminen oli siellä harmiksemme kielletty. Joitakin salakuvia tuli napattua muiden vierailijoiden kansalaistottelemattomuuden innoittamana.

Humoruluin jälkeen oli aika hankkia piristeitä, jotta saatiin lapset tsempattua sinne toiseen luostariin, eli Voronetiin. Äidille iloinen kahvi ja lapsille lettuja.

Voronetin luostari valikoitui ehdottomaksi käyntikohteeksemme sen koko seinän kokoisen freskon vuoksi, joka Lonely Planetin mukaan oli "ehkä maailman hienoin". Sellaisen jälkeen on tietenkin odotus korkealla, mutta saimme odotuksille vastinetta. Luostari löytyi pienen kylän vierustalta noin 6 kilometrin päästä Humoruluista.

Ulkoapäin kirkot olivat lähes toistensa kopiot.

Ja sitten se fresko, joka kuvasi Viimeistä tuomiota. Seisoimme ja istuimme kuvan edessä moneen otteeseen ja lasten mielestä "naurettavan pitkiä aikoja." Kuvaaminen oli näet haasteellista kirkkaan auringonpaisteen tai edessä vellovien turistien vuoksi. Oli odotettava pilveä ja turistitonta aukkoa.

Olihan ne hienoja ja vaivansa väärtejä. Naurettavan pitkän tuijottamisen jälkeen jätimme Bucovinan luostarit taaksemme ja lähdimme paluumatkalle. Ensin piti tietysti ihailla läheisen talon possut, jotka ainakin kuopuksen mielestä taisivat voittaa luostarin freskot mennen tullen.

Viimeinen yö vietettiin Bulgarian Rusessa. Mukava pieni kaupunki sekin, mutta kuvia ei tullut enää otettua. Oli selvästi jo kiire kotiin. The End.