Elämäni ensimmäiset 32-vuotta kuluivat syöden mitä mieli teki. Olin niitä onnellisia, joihin eivät kilot tarttuneet. Ja minähän söin. Hyvällä mielellä ja mistään tinkimättä. Kolmesta ensimmäisestä raskaudestani palauduin helposti. Imettämistä piti lopetella siinä vaiheessa, kun olin -3 kg lähtöpainosta. Kun sai syödä ilman seurauksia mitä halusi, opin syömään juuri niin kuin ei pitäisi. Minulla se tarkoitti kaikkea makeaa, jauhoista, perunaista ja kermaista.
Sitten syntyi kuopus ja alkoi elämäni jojona. Kilot eivät lähtenetkään itsestään. Päinvastoin, niitä rupesi kertymään vyötärölle jo pelkästä herkkujen ajattelemisesta. Peilistä minua katsoi joku nainen, jolla pömpötti jatkuvasti vatsa. Minä turposin todella helposti ja en pitänyt yhtään siitä kropasta jossa jouduin elämään. Selityksiä sinkosi oikealta ja vasemmalta. "Tuossa iässä aineenvaihdunta hidastuu." "Johtuu keisarinleikkauksesta." "Sellaista se nyt on." Suurin kuoro koostui vähättelijöistä: "Et sinä ole mikään lihava." "Missä ne kilot muka on?" "Eihän tuo nyt ole mitään.""Höpöhöpö."
Viidestä kahdeksaan kiloa. Se tuntuu tietenkin vähälle sen mielestä, jolla ylimääräistä on kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä tai sata kiloa. Totuus on kuitenkin se, että minulle jokainen ylikilo on liikaa. En viihdy näissä mitoissa. Ennenkaikkea tiedostan, että jos en pääse viidestä ylikilosta, on minulla kohta ylimääräisiä kaksikymmentä tai sata. Meille jokaiselle kun ne kilot kertyvät yksitellen. Tämän kuuden vuoden aikana jojoillessani olen laihduttanut yhteensä vähintään kuusikymmentä kiloa. Ainakin pari kertaa vuodessa sen viisi. Jos en olisi sitä tehnyt, painaisin tässä vaiheessa jo pitkälle toistasataa kiloa? Aika hurja ajatus, vai mitä?
Tammikuussa siis alkoi taas perinteisesti skarppaus. Karppaaminen on ehdottomasti minun juttuni. Siinä lähtee helpolla enin turvotus ja poistuu migreenit kaupan päälle. Nyt se vaan ei näytä yksistään toimivan. Pelastusrengas vyötäröllä on tarttunut minuun kiinni siihen malliin, että ymmärrän oikein hyvin ystävätärtäni, joka muinoin puuskahti jenkkakahvoistaan: "Nämä ne ei tule maatumaan edes haudassa."
Mies on oikea kulta. "Olet kaunis," kuuluu edelleenkin, mutta totuuden nimessä, huomattavasti harvemmin kuin viisi kiloa sitten:). Hän vihjaa säännöllisesti, että "Se on se liikunta," mutta ei painosta mihinkään. Minä VIHAAN sitä liikuntaa, senhän te jo tiedätte. Ja minulla olisi tuhat ja yksi hyvää tekosyytä olla lähtemättä liikkeelle. Kunnes mitta tuli täyteen ja itseinho ylitti ainakin hetkellisesti liikunnan inhon.
Koska kaikki on mukavampaa yhdessä, haastan nyt teidät kanssani lenkille. Tarkoituksena tehdä vähintään viisi tunnin lenkkiä viikossa kahden viikon aikana. Reippaalla vauhdilla ja joka kerta uusiin maisemiin. Pysykää mukana ja hölkätkää Istanbulin kaduille seuraksi. Tai mikä vielä parempaa, pistäkää lenkkarit jalkaan ja kamera kassiin ja kuvatkaa omat kymmenen lenkkiä meidän muiden iloksi.
Tänään juoksin ekan. Siitä sitten kuvatodisteita huomenna!
ps. Tähän postaukseen tarvitsisi sen kuvan minusta, jossa pullotan raitamekossani. Mutta säästän teidät siltä. Liimaan kuvan sen sijaan kulmakaapin ja jääkaapin oveen....
