258. tarina (Istanbul- telttakauden avaus)

Kolmonen täytti perjantaina 12-vuotta. Koko juhlapäivä kului laukkuja purkaessa, pyykkiä pestessä ja ruokakaappeja täyttäessä. Illalla otettiin kuitenkin juhlasta kiinni.

(Psst. Helist ja Saga: Huomatkaa tomaatintaimeni:))

Teltta rakennettiin parvekkeen nurkkaan, tutulle paikalle. Kannettiin patjat, tyynyt ja lakanat sisään. Aku Ankkoja unohtamatta. Levitettiin matot parvekkeen lattioille, katettiin pöytä ja sytytettiin lyhtyihin tulet. Sankarin toiveruokana oli tortillat. Jälkiruokana donitseja ja kakkua. Henkilökohtainen ruohonleikkurimme mussutti koivun alla heinää ja lehtiä.

Illan päätteeksi teltassa paistoi vielä pitkään taskulampun valo. Kuului kääntyvän sivun kahahdus kuutamonvalossa. Isi ja äiti olivat asettutuneet parvekkeen toiseen nurkkaan. Tietokoneelta katsottiin elokuvaa. Nautittiin illan viileydestä helteisen päivän perään.

Muualla hyvä, mutta kotona paras.

257. (Plovdiv- Bulgaria)

Ajamme Plovdivin sivukatuja ystävämme perässä. Siellä asuu Millet. Epäluuloiset katseet seuraavat meitä. Valkonaamat minibusseissaan tietävät harvoin mitään hyvää. 

Tien vieressä tyttö ja poika pesevät mattoja. Lähestyessäni heitä kameran kanssa, he katoavat kotinsa lautojen suojaan saapuen kohta isänsä kanssa paikalle. Vihainen äänensävy muuttuu säteilevän iloiseksi hymyksi yhteisen kielen myötä. Pian lapset saapuvat neljältä suunnalta ja saan luvan kuvata. 

Sinä söpöläinen. Kaunokainen. Tiesitkö, että sinulla on ihanat ihanat silmät? Olet ihana koko tyttö.

Sitten oli taas jäähyväiset. He jäivät, me lähdimme. Saavuimme kotiin matkalaukkuinemme ja muistoinemme.  Palaan teidän kanssanne tähän matkaan joskus myöhemmin uudelleen. Kirjoittaen sen tarinoiksi ja näyttäen lisää kuvia. Nyt kuitenkin on edessä Istanbulia. 

256. (Batak-järvi- Bulgaria)

Kolmosen onni: Ystävämme lupasivat, että kun seuraavan kerran tulemme, he vievät meidät läheiselle Batak-järvelle kalaan. Sitä oli odotettu koko loman ajan ja laskettu päiviä. "Milloin olemme Peshterassa, että pääsemme kalaan?" 

Vietimme suomalais-turkkilaisen päivän. Järvi kimmelsi edessä. Takana kohosi mäntymetsä. Tien vieressä kasvoivat metsämansikat. Mies vietti päivän selvimällä siimasotkuja. Kolmonen kalasti aamusta iltaan. Uimaankin meni vain haavin kanssa, sillä kuka tietää jos kala juuri silloin nappaa? Ystävä grillasi meille ruokaa. Välissä halukkaat pulahtivat veteen uimaan tai tekemään Tarzan-hyppyjä. Tai kellahtivat superlux-vilteille puun varjoon nukkumaan päiväunet. Avainsana oli yhdessäoleminen. Meillä on siitä paljon oppimista ystäviltämme.

Ei tullut kalaa. Paitsi yksi, jonka mies veti järvestä ensimmäisellä heitolla. Se oli pieni ahven. Haaviin tarttui kuitenkin sammakon kurnuntaa järven rannassa, yhdessä oloa, iloisia ilmeitä ja riemun kiljahduksia onnistuneen hypyn johdosta. Sekä naurua, jonka se meissä katsojissa sai aikaan. Ilo. Joskus se kuplii yli ja tarttuu. Tämä oli niitä päiviä.

255. (Peshtera- Bulgaria)

Yllätykseksemme Peshterassa normaalisti käyttämämme hotelli on täynnä. Meillä on monta hyvää syytä tulla tänne, mutta en oikein keksi, että miksi joku muu haluaisi matkustaa Bulgarian Peshteraan. Ellei kyseessä sitten ole lääke-, viina- tai kenkätehdas?

Meidän syidemme suut kääntyvät hymyyn sisään astuessamme. Ei haittaa, vaikka kello lähenee puoltayötä. Ruoka on pian pöydässä ja suut puhuvat sydämen kyllyydestä. On kuin olisi tullut kotiin.

Lapset löytävät toisensa ja vesisota syttyy kaduilla sekä puistoissa. Aseilla, letkuilla tai sadettajalla. Yhtenäkään päivänä en kuule, että jollakin olisi tylsää. Tai, että milloin lähdetään kotiin. Päinvastoin, se päivä lähestyy meistä kaikista liian pian. 

Meillä on ikävä jo ennen kuin ehdimme lähteäkään. Tai oikeammin, ikävä ennen kuin ehdimme oikein tullakaan. Niin käy nykyään aina Peshteran kanssa.

254. (Belogradchik- Bulgaria)

Belgradista matkamme jatkui kohti Bulgarian Peshteraa. Sinne vain oli niin pitkä matka, että jossakin oli syytä pysähtyä. Matkaopas tarjosi välietapiksi Belogradchikia, jossa emme olleet aiemmin käyneet. Kutsui sitä "kaupungiksi, joka on kuin Tarinasta Sormusten Herroista." Se sopi hyvin tarina- blogin pitäjälle.

Belogradchikissa ei ollut lämmin, vaan sietämättömän kuuma. Ulkoilma löi vasten kasvoja. Parkkivalvoja tarttui hanakasti työhönsä ja halusi maksun levoissa. Meillä olisi euroja, lekejä ja kunia, mutta lompakko oli levoista tyhjä. Onneksi apu  löytyi viereisestä kaupasta.

Me kiersimme linnoitusta lähes yksin. Ajattelimme, että sinne pitäisi tulla syksyllä, kun maisema olisi värikäs ja tarpeeksi viileä ihailua vastaanottamaan. Nyt olimme vain läkähdyksissä, väsyksissä ja tietoisia edessä olevasta matkasta. Halu päästä perille ylitti kaiken muun. Malttoi onneksi kuitenkin ruoan verran.

"Miksi emme muuttaneet Bulgariaan," kysyy esikoinen ruokapöydässä. Minulla oli kasa vastauksia valmiina, mutta niiden alla tuo sama kysymys: Miksi? Me olisimme viihtyneet täällä. Me olisimme viihtyneet täälläkin.

253. (Belgrad- Serbia)

Belgrad ottaa meidät vastaan rumin kommunistiajan betonimöhkälein, joita jotkut kodiksi kutsuvat. Navigaattori lakkaa neuvomasta. Olemme teillä, joita se ei tunne. Mihin ihmeeseen olemme itsemme ajaneet?

Löydämme hotellin, jossa meitä palvellaan niin ystävällisesti. Lapsille järjestyy pehmoisista pehmoisin siskonpeti. Se täyttää sviitin laidasta laitaan. Tankkaamme kuivuneisiin sisuksiimme mehua ja pujahdamme Belgradin iltaan.

Kadulla vilisee ja minä muistan Istiklal-kadun kotona Istanbulissa. Olen kävellyt täällä vain muutaman metrin ja jo tiedän: Belgradista minä pidän. Pidän vieläpä paljon. Se ei teeskentele eikä kaunistele. Täällä yhtyy sosialistinen realismi ja art nouveau. Kaduilla soi karun kaunis slaavilainen mieslaulanta ja blues.

Linnoituksella tuikkii poikien silmät. Meidän poikien tykit nähdessään. Serbian poikien esikoisen nähdessään. Joet yhtyvät silmiemme alla ja ilotulitukset räjähtävät taivaalla. Oi, Belgrad. Toivottavasti tapaamme uudestaan.

252. (Zagreb- Kroatia)

Vanhakaupunki on tyhjä. Me kuljemme sen kaduilla ja mietimme: missä kaikki ihmiset ovat? Vastaus löytyy kirkoista. Perjantai-iltana Zagrebin kirkoissa kaikuu virret. Kirkon penkit täyttyvät. Turisti saa pysähtyä hetkeksi kokemaan pyhää yhteyttä ennen palaamistaan kadun hiljaiseen arkeen.

Illan pimettyä väki virtaa kaduille ja täyttää ruokapaikat. Kuljemme virran mukana. Lapset syövät matkan ties kuinka monennet pizzat. Minä en enää voi, sillä olen kriittisillä rajoilla. Tämän loman aikana kaikki housuni ovat kutistuneet. Kuumien päivien päätteeksi ilta tuntuu ihanalle, ruoka maistuu liian hyvälle ja juomista kuluu.

Me kävelemme tällä matkalla rikki kolmet sandaalit. Niistä viimeiset, pienet ja punaiset, hajoaa Zagrebin illassa. Zagrebista kuuluu ostaa kengät ja kravatti, sanoo matkaopas. Meiltä vain loppuu aika.