Belgrad ottaa meidät vastaan rumin kommunistiajan betonimöhkälein, joita jotkut kodiksi kutsuvat. Navigaattori lakkaa neuvomasta. Olemme teillä, joita se ei tunne. Mihin ihmeeseen olemme itsemme ajaneet?
Löydämme hotellin, jossa meitä palvellaan niin ystävällisesti. Lapsille järjestyy pehmoisista pehmoisin siskonpeti. Se täyttää sviitin laidasta laitaan. Tankkaamme kuivuneisiin sisuksiimme mehua ja pujahdamme Belgradin iltaan.
Kadulla vilisee ja minä muistan Istiklal-kadun kotona Istanbulissa. Olen kävellyt täällä vain muutaman metrin ja jo tiedän: Belgradista minä pidän. Pidän vieläpä paljon. Se ei teeskentele eikä kaunistele. Täällä yhtyy sosialistinen realismi ja art nouveau. Kaduilla soi karun kaunis slaavilainen mieslaulanta ja blues.
Linnoituksella tuikkii poikien silmät. Meidän poikien tykit nähdessään. Serbian poikien esikoisen nähdessään. Joet yhtyvät silmiemme alla ja ilotulitukset räjähtävät taivaalla. Oi, Belgrad. Toivottavasti tapaamme uudestaan.
