Italia jäi taakse ja olimme valmiit kohtaamaan Ranskan. Matkan varrella pönötti vielä Monaco. Ajattelimme juoda siellä päiväkahvit, niin olisi lilliputtivaltiokin katsottu siinä samalla. Ylhäältä katsellen ei näyttänyt hullummalta tuo rikkaiden onnenvaltakunta.
Minä olen niitä, jotka tekevät nopeita johtopäätöksiä. Joskus menee tietenkin pieleen ja ensivaikutelma pettää. Useimmiten kuitenkin pystyn jo muutaman hetken jälkeen sanomaan, että viihdyn tai en viihdy. Monaco kuului näihin jälkimmäisiin. Se oli alusta alkaen ahdistava, liian täydellinen ja jotenkin keinotekoinen.
(Ketkä ei kuulu joukkoon?)
Me kävelimme ohi hulppeiden talojen, siistien katujen, luksusautojen ja -veneiden. Joka kulmassa törmäsimme Monacon prinsessa-satuun. Oli kuin se olisi ollut ainut aito ja kaunis, jota maa ei voi laskea haudan lepoon. Grace siellä ja Grace täällä. Satu, joka loppui. Onneton tarina, joka poiki monta onnetonta tarinaa. Rahalla ei voinut ostaa onnea, mutta sillä saattoi rakentaa kauniita kulisseja.
Ei tehnyt mieli jäädä kahville, eikä meidän rahat varmaan olisi riittänytkään. Monaco sai jäädä muille, sillä me emme todellakaan kuuluneet tänne. Maa oli aito kuin ruhtinasparin avioliitto. Siis sen nykyisen. Kaksi vuotta aikaa- vauva ja luksusta tai ero. Mihin unohtuikaan rakkaus? Ja Onni?
