"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Liettua. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Liettua. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. syyskuuta 2013

525. tarina (Mutkaton ja hienostelematon)

Aloitan paluumatkan sieltä mihin menomatkalla lopetin, eli Liettuasta. Oikeasti välissä olisi ollut vielä Latvia ja Viro, Viro ja Latvia, mutta ne menivät sellaisella vauhdilla, että ei tullut liikoja kuvailtua. Mennessä olimme Tallinnassa yön ja ajoimme auton päivälauttaan. Takaisin tullessa otettiin aamulautta ja huristettiin yöksi suoraan Liettuan Kaunasiin.

Liettualaiset ovat selvästikin vaihtelunhaluinen kansa, sillä myös Kaunas on ollut aikoinaan Liettuan pääkaupunki. Nykyään se on noin 400 000 asukkaan kompakti kaupunki. Hotellimme sijaitsi lähellä Vanhaa kaupunkia, kivassa puutalokorttelissa. Huoneisto oli erittäin mukava ja sieltä oli kaunis näköala kattojen ylle. Tuloiltana tihkutti sadetta, joten autoilimme vanhaan kaupunkiin syömään.  Paluumatkalta löytyi ihka aito Prisma, josta lapset kävi ostamassa iltaherkkuja hotellille. Ihan oli kuulema ollut kuin Kotkan Prisma. (Jos tämä ei tunnu teistä kovinkaan ihmeelliselle, niin täytyy kertoa, että yksi meidän Suomen reissujen kohokohtia on ne, kun pääsemme Kotkan Prismaan. Lapset karkkihyllyille ja äiti juustohyllyille:).)










Aamulla aurinko paistoi ja antoi kirkkaamman kuvan Kaunasista. Tiesittekin jo, että olen heikkona noihin vanhoihin puutaloihin ja niitä Itä-Eurooppa on tarjonnut runsaasti. Paljon on samaa, mutta silti jokaisessa maassa on omanlaisensa tyyli tässä puurakentamisessakin. Näitä katuja kiertelin sillä välillä, kun perhe lopetteli aamupalaa ja pakkautui autoon valmiina jatkamaan matkaa.








Terhi sen tuolla edellisen postauksen kommenttilootassa sanoi. Liettua on sympaattinen. Se on jotenkin sellainen mutkaton ja hienostelematon, mutta kovin viehättävä omalla arkisella tavallaan. Olenkin ajatellut, että kun asetumme Suomeen, voisi kesälomamatkat ulottua Itämeren rannikolle, sillä minulta on näkemättä Viron, Latvian ja Liettua rannikot. Niin ja Puolan.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

524.tarina (Sattui kerran Liettuassa)

Kauan kauan sitten, kun Liettuassa asui suurherttua nimeltä Kestutis ja maan pääkaupunkin nimi oli Trakai, aloitettiin linnan rakannustyöt Galve-järven pieneen saareen. Linnaan rakennettiin kuusi kerrosta ja se kohosi 35 metrin korkeuteen. Kestutis ei ehtinyt punatiilisestä linnastaan nauttimaan, mutta isänsä kuoleman jälkeen linnan rakennustöitä jatkoi hänen poikansa Vytautas Suuri. Vytautas oli Liettuan suuriruhtinas vuosina 1392-1430 ja Liettuassa hänet nähdään edelleenkin kansallissankarina. Silloin maan rajat ulottuivat vielä Itämereltä aina Mustallemerelle saakka. 

Vuoden 1390 loppupuolella Vytautas teki merkilliset kaupat ja osti noin 380 karaiimiperhettä Krimiltä ja toi heidät asumaan Trakaihin henkivartioinaan. Karaiimit saivat nauttia Liettuassa etuoikeuksia ja aina 1800-luvun puolivälille heillä oli itsehallinto. Uskonnoltaan nämä karaiimit olivat juutalaisia, jotka hyväksyivät pyhäksi kirjakseen ainoastaan heprealaisen Raamatun (meidän Vanha Testamentti), mutta hylkäsivät muiden juutalaisten suullisen lain.

Kaikkea sitä oppii, kun matkustaa. Täytyy tunnustaa, että en tiennyt mitään Liettuan herttuoista, saati sitten Karaiimeista ennen matkustamistani Trakaihin. Mutta nyt tiedän ja jotenkin se hymyilyttää. Etenkin kun nykypäivän Trakai on noin 5400 asukkaan suloinen puutalokylä, jonka edustalla nousee edelleen se Kestutisin ja Vytaunaksen linna. Ja jossakin kylän kaduilla asustelee edelleen 60 karaiimiperhettä, muistona Liettuan suurherttuan ostoksista.












Ja se linna. 1400-luvulla esilinnan muureja vahvistettiin 2,5 metrisiksi ja korotettiin entisestään. Muurit saivat myös ampumatasanteensa ja esilinnan nurkkiin rakennettin kolme suurikokoista puolustustornia. Mistä uhka mahtoikaan tulla, jos maa ylti mereltä merelle ja Trakai seisoi siellä keskellä mannerta, järven rannalla? En ymmärrä. Vasta Tannenbergin taistelun jälkeen vuonna 1410 liettualaisten mielestä linna menetti sotilaallisen merkityksensä. Tämän jälkeen se saikin toimia asuinlinnana, myöhemmin se toimi kesäasuntona ja vankilanakin, kunnes 1600-luvulla se vaurioitui sodassa ja hylättiin pariksisadaksi vuodeksi. 1900-luvulla ryhdyttiin taas kunnostustöihin ja palautettiin linna 1400-luvun tyyliinsä. Meille linnan ovet ei kyllä auenneet, sillä olimme liikkeellä aukioloaikojen jälkeen.








Trakai jäi kyllä mieleen muistakin syistä, kun karaiimeista ja herttuoista linnoineen. Olin näet varannut meille mökin järven toiselta puolen ja se sattui sijaitsemaan liettualais-englantilaisen pariskunnan pihalla. Herrasväki oli tavannut toisensa internetissä samanlaisten koiriensa vuoksi. Näin mies ja koira saapuivat Liettuaan ja asettuivat asumaan yhteen naisen ja koiran kanssa. Koirat vaan eivät voineet sietää toisiaan ja niinpä mies koirineen asuu pihalla sijaitsevassa mökissä ja nainen koirineen talossa. Me taas asettauduimme pihaan valmistuneeseen mökkiin ja saimme luvan pistää pihasaunan lämpenemään. Miehen lämmittäessä saunaa, kävelin pitkin mökkiteitä ja huokailin syvään. Liettuassa tuntui yhtäaikaa niin kotoiselle, mutta kuitenkin sopivasti myös vieraalle. Ja illan kesäaurinko helli ulkosuomalaista, joka odotti iltasaunaa ja vilvoittelua pihalla.










Aamulla pakattiin autoa ja isäntämme järjesti lapsille ohjelmaa. Pihaan oli kuulema piiloutunut kirjava Magic Egg, jonka löytäjä saisi pitää. Sitä etsittiin kilvan puupinojen takaa ja kukkapuskista. Kuopus oli se onnellinen, joka munan lopulta löysi. Hyvästelimme hauskan isäntäväen ja ikkunasta huiskutettiin miehelle, naiselle ja koirille.



Muutaman kymmenen metrin ajon jälkeen alkoi autoon ilmaantua löyhkä. Kuopus oli istunut Magic Eggin päälle ja sieltä löytyi sellainen haiseva yllätys, että ikkunat auki ja tyttö korokkeineen pihalle. Kaavittiin enimmät munan sisällöt tien viereen, pyyhittiin kosteuspyykeillä mikä pystyttiin. Sullottiin korokkeen päällinen, päällä olleet housut, pehmopossu ja kaikki muu mihin muna oli osunut, muovipussiin ja pussi tiukasti kiinni. Koko päivä pestiin käsiä desinfiointiaineella, saippualla jne, mutta haju säilyi sitkeänä muistona Liettuasta. Mummolassa possukin sai aika monta pyykkikierrosta koneessa ja lopulta vielä hajuvettä päälleen, että Magic Eggin muisto saatiin lopulta häviämään. Nauratti silti, jopa silloin, kun haju oli päällä pahimmillaan. "Varsinainen Magic Egg."

Joko riittää, vai kerronko vielä senkin, että Trakaista lähtiessä emme löytäneet huoltoasemaa ja meiltä loppui diesel...

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

494. tarina (On majapaikkoja ja on Majapaikkoja)

Kuinka monessa majapaikassa olemmekaan vuosien varrella yöpyneet. Ja huomanneet, että on majapaikkoja ja on Majapaikkoja. On niitä huoneita, joissa olemme nukkuneet hyvin tai huonosti, ja joita emme jälkikäteen muista tai ainakaan muistele. Ja on niitä Majapaikkoja, jotka kulkevat muistoissamme mukana vuosienkin päähän. "Muistatteko sen majapaikan, jossa..." Niihin, jotka jäävät elämään, kuuluu tarina tai poikkeuksellisen mukava (tai kamala) muisto.



Viime yön me vietimme Majapaikassa. Sellaisessa, jonka tulemme muistamaan ihan varmasti. Siihen majapaikkaan liittyy tarina englantilaisesta miehestä ja liettualaisesta naisesta, jotka tapasivat netissä samanlaisten korien vuoksi ja päätyivät Trakain lähistölle pitämään vuokramökkiä kotitalonsa pihalla. Olimme vieraana, joita pidettiin kuin läheisiä ystäviä kylässä.



Lapset rakastivat pihaa, eikä siihen ihmeitä tarvittu. Oli ne koirat, joita sai rapsuttaa ja joille sai heittää palloa. Kalalampi pihalla. Ruohoa, jossa juossa. Vanhemmat nauttivat siitä pihasaunasta, jota sai lämmittää ja istua löylyssä illan päätteeksi. Uni oli syvin ja hyvin koko matkalla. Johtui varmaan raittiin ilman, saunan, netittömyyden ja mökin yhteisvaikutuksesta.


Minä kävelin illalla vielä hiekkatietä, jota reunustivat koivut ja viljapellot. Mäen takana vilahteli järvi ja illalla aurinko paistoi ja valaisi puutalojen seinustat. Kotoiseltahan se tuntui. 

Nyt on takana 3500 km. Tulimme muutama tunti sitten Tallinnaan. Huomenna saamme jo katsella Suomen metsiä. Aikamoista.