592. tarina (Hei Kuuraparta, lumiukko porkkanainen)

Lasten koululla kerätään rahaa "Bake and Sale"-myyjäisillä. Tänään on kuopuksen luokan vuoro ja eilen illalla pähkäiltiin, että mitä sitä nyt sitten leivottaisiin. Kuopuksen opettaja on varsinainen terveysintoilija. Normaaliviikkoina ei saa tuoda kouluun muuta kun terveellisiä eväitä. Ja nyt ei sitten yllättäen saanut leipoa myyjäisiinkään mitään sokerillista. Ohjeistus kuului: "Tuokaa terveellisiä ruokia, mutta tehkää niistä niin houkuttelevan näköisiä, että kaikki haluavat ostaa niitä." Kuopuksen mukaan hedelmätkään ei käyneet kokonaisina, vaan opettaja tahtoi jotenkin koristeltuja juureksia. Mikä siis neuvoksi? Lopulta päädyttiin tällaisiin lumiukko-porkkanasämpylöihin. Tuskin niitä kukaan lapsi haluaa siltikään ostaa, mutta ovatpa nyt kuitenkin terveellisiä. Ehkä opettajakin tämän päivän jälkeen huomaa, että jos haluaa myydä, täytyy antaa hieman periksi sokerille?

Illalla kuuntelimme sängyssä ukkosen jyrinää. Istanbulissa osaan yhdistää jo ukkosen lumisateeseen. Tällaiselta näytti Istanbulissa klo. 7.10 herätessämme uuteen aamuun. Lasten ensimmäinen toiverikas kysymys kuului: "Onko koulut suljettu?" Ei ollut, joten siitä alkoi suuri penkomisaamu, jossa etsittiin pitkiä kalsareita, kaulaliinoja, hanskoja ja talvikenkiä. Lopulta olivat kaikki oikeaan aikaan pihalla leikkimässä lumisotaa ennen bussin tuloa.

Täytyyhän se tunnustaa, että kyllä lumi on kaunista katsella. Näissä leveysasteissa valkoisen joulun odottaminen on yleensä aivan turhaa puuhaa, mutta nyt saatiin ainakin tällainen luminen joulukuun 11. Kävin koululaisten lähdettyä parvekkeella pelasturetkellä, sillä kukat seisovat vielä paikallaan kaiteilla. Useimmat olivat jo menetettyjä tapauksia elokuun helteiden jäljiltä, mutta joitakin ainakin yritän pitää elossa talven yli. Pääsivät siis kylpyhuoneeseen sulamaan.

Illalla meillä harjoitellaan joululauluja ensi sunnuntain joululaulutilaisuutta varten. Meinasin pyöräyttää siis jauhopeukalon käyntiin ja varmistaa, että harjoittelijoiden ei tarvitse olla nälissään. Tarjolla ei kuitenkaan ehkä ole lumiukkoporkkanasämpylöitä?

371. tarina (Istanbul - kalliolle kukkulalle)

Lumiloma jatkuu. En valita hitaista aamuista, jolloin saan herätä sisäiseen herätyskellooni. Valua aamupäivän yöpuvussa, villatakissa ja kaksissa villasukissa. Juoda aamukahvia vielä puolilta päivin. Pistää sämpylätaikinan kohoamaan ja siivota sitä odotellessa keittiön kaappeja. Ehtiihän ne työt huomennakin?

Iltapäivälle on sovittu tapaaminen, joten soittelen päivän mitaan reitin varrella olevilta tiedotuksia teiden kunnosta. Saamani informaation perusteella uskaltaudun taas auton rattiin. Sitä ennen täytyy kaivaa auto lumen alta. Nappaan siis kotoa ikkunanpesulastan, joka toimittaa tehtävänsä cd-levyn kantta paremmin.

Tapaaminen on kalliolla kukkulalla, mutta tie on onneksi sula. Istumme kulmapöydässä Istanbul jalkojemme alla. Aloitamme leivällä, jatkamme ruoalla ja lopetamme talon tarjoamaan kahviin. Täällä on pidetty palaveri jos toinenkin ja olemme tulleet paikan kanssa tutuiksi. Palvelu pelaa ja ikkunan takana kaupunki sytyttää valot.

Kaunis se on tämä luminen kaupunkini, mutta niin epäkäytännöllinen. Voisinkohan jo saada lumettoman arkeni takaisin?

370. tarina (Istanbul - valkoinen kaupunki)

Aamulla tuli tieto, että koulut ovat tänään kiinni lumisateen ja mahdollisen jään vuoksi. Lapset riemuitsivat, minä hymähdin ivallisesti ja mies käänsi herätyskelloa kaksi tuntia eteenpäin. Nukuin ja näin unta, että muutin kerrostaloon, jonka yhteen huoneeseen olimme änkeneet neljä isoa pöytää. Mietin sitä katsoessani, että "Nythän tänne ainakin mahtuu ihmisiä syömään." 

Se on suomalaisesta käsittämätöntä, että koko kaupunki halvaantuu, kun maassa on muutama sentti lunta. Aamupalalla selitin jälkikasvulleni, kuinka minun lapsuudessani mentiin kouluun vaikka olisi ollut lähemmäs 40 astetta pakkasta ja lunta metritolkulla. Hämmästelin ääneen, että kuinka ihmeessä ne eivät saa tätä kaupunkia toimimaan ja koulubusseja kulkemaan tämän vaivaisen lumen tähden?

Aamupäivällä sain puhelinsoiton. Tilaamani tuolin päälliset olisivat valmiit. (Siitä kuulette joskus toiste). Koska olen lunta pelkäämätön suomalainen ja mies oli juuri eilen vaihtanut talvirenkaat autoon, lähdin liikenteeseen. Tiet olivat aika hiljaiset, sillä suurin osa istanbulilaisista jättää tälläisillä keleillä auton kiltisti parkkiin. 

Kun nyt olin liikenteessä, ajattelin kuvata samalla teille tämän valkoisen kaupunkini. Päätiet olivat sulat ja pääsin vallan mukavasti kulkemaan. Sitten keksin lähteä läheiselle näköalakukkulalle. Menomatka meni sangen helposti ja hiljaa jarrutellen laskeuduin korkeita lumisia mäkiä alaspäin. Kadut ja puistot olivat tyhjät ja sain rauhassa juoksennella kamerani kanssa kuvaamassa.

Pois lähtiessäni yltyi lumisade ja jäin jumiin jäiselle tielle. Kitkarenkaat eivät selvästikään ole sama asia, kuin nastarenkaat:). Onneksi jotenkin selvisin ja sain taas pidon alle. Aikaisemmalle reitilleni ei ollut käyttöä. Sudin aikani ylämäessä ja luovutin. Vielä kuitenkin löytyivät vaihtoehtoreitit. Koulun peruutus ei tuntunutkaan enää niin tyhmälle. Etenkin kun omieni koulu on yhdellä kaupungin korkeimmista kukkuloista ja koulubusseissa ei todellakaan ole talvirenkaita.

Saapuessani kotiin, pihalla näkyi vain yksi leikkivä lapsi. Kun tätä ainokaista leikkijää lähestyin, tunnistin sen omakseni. Siellä se leikki se lumea pelkäämätön suomalainen. Oma kuopukseni.

Ps. Nyt lunta tulee valkoisena myräkkänä. Mies lähti töihin julkisilla. Toivottavasti pääsee sieltä illalla jollakin takaisinkin. Lunta pelkäämätön suomalainen taitaa nyt juoda kupin kahvia eikä kuvittelekaan enää pistävänsä nokkaansa pihalle. Rajansa nyt sentään kaikella.