697. tarina (Nyt sitä viimeistä viedään)

Nyt sitä viimeistä viedään. Uskomatonta mutta totta. On siis aika kirjoittaa teille viimeinen Istanbul-postaukseni tällä erää. Se alkaa tietenkin Bosborilta, siirtyy sieltä Istiklalille ja päätyy loppupäiväksi Maltepen rannalle piknikille. Siinähän ne tiivistetysti onkin ne Istanbulin oleellisimmat, jos ihmisiä ei lasketa mukaan. Tässä tarinassa tosin laskemme, sillä hehän ne ovat nämä tämänkin tarinan tähdet. Teimme siis sunnuntaina viimeisen kirkkomatkan ja suuntasimme sieltä rannalle ystävien kanssa syömään.

Minä olen nyt hyvästellyt niin urakalla, että alan tuntea itseni tyhjäksi. Olen huomannut tämän saman itsessäni jo aikaisemmin erilaisissa elämän kriiseissä ja jaksoissa. Minä etukäteishyvästelen tai etukäteissuren tai etukäteisvaraudun pitkin matkaa ja sitten kun saapuu se H-hetki, olenkin yhtä-äkkiä tyyni kuin viilipytty. Valmiina lähtöön. Valmiina luopumaan. Valmiina muutokseen. Niin siinä kävi tälläkin kertaa. Minä sanoin vain, että "No, ystävät hyvät, emmehän me kuole tai häviä totaalisesti maan päältä, me vain muutamme. Ja nyt kun vielä olemme täällä, on suremisen sijaan syytä iloita yhteisestä ajasta." 

Muslimimaailmassa on paasto juuri alkanut. Hieman siis virittelimme grillejä aralla mielellä, mutta turhaan. Paastoava kansanosa on varmaankin vetäytynyt sisätiloihin tai muualle auringon suojiin ja rannan kansoitti muukin paastoamaton porukka meidän lisäksi. Siellä sai kanat rauhassa kypsyä ja köftet kadota nälkäisiin suihin. Seurueen yksi paastoaja voitti hänkin, saahan siitä varmaan enemmän pisteitä, kun jaksaa paastota toisten syödessä;)?

Yksi pieni on vielä nestemäisellä ravinnolla.

Se oli lastemme Istanbulin viimeinen ja meidän Istanbulimme toisiksi viimeinen päivä. Tänä aamuna kello soi 5.30 ja kävimme viemässä jälkikasvun lentokentälle. Olihan se aika hurjaa pistää nelikko keskenään menemään ja tietää, että vasta kymmenen päivän päästä nähdään. Näin pitkään emme ole olleet erossa toisistamme koskaan. Koska joukossa oli kolmonen ja kuopus, kutsui Turkin lentoyhtiö ilman muuta saattajan paikalle, joka johdatteli nelikon oikealle portille. Nyt ovat jo mummolassa makkaroiden ja karjalanpiirakoiden äärellä. Kuvalliset todisteetkin jo otettiin vastaan, kiitos niistä mummolaan.

Me sen sijaan olemme viettäneet viimeistä päivää näissä tunnelmissa. Auto alkaa olla ääriään myöten täysi. Helmille on haettu lääkärin todistus Kreikan rajaa varten ja pakattu autoon oma soppi matkan ajaksi. Mies on kiertänyt viimeisiä virastoasioita ja käynyt toimistolla tulostamassa. Minulla on menossa operaatio väliaikaiskodin siivous ja porkkanaksi kaiken aikaisin loppuun saattamiseksi, olen varannut vielä minulle ja miehelle illaksi pöydän Maman terassilta. Eli nyt vielä loppukiri ja tunnin päästä viimeistä iltaa viettämään sinne Istiklalille. 

Auto starttaa aamulla matkaan. Olen lapsille luvannut kirjoitella matkan edistymisestä, joten pääsette tekin siinä siivellä matkalle mukaan. Yritän siis mahdollisuuksien mukaan tarinoida aina iltaisin matkakuulumiset. Huomenna tapaamme siis Kreikassa, jos Luoja suo! 

696. tarina (Vielä kerran Kadıköy)

Lista lyhenee ja loppuun on jäänyt kaikki sakka. Eli ne epämääräiset asiat, joita on epämiellyttävä hoitaa. Kasat kylppäreissä, maustekaapeissa ja jääkaapin perukoilla. Laatikoiden sisällöt, joita on siirretty pöydän nurkalta toiselle. Parittomien sukkien pussi. Niiden parissa taidetaan viettää sitten huominen ja muu loppusuora. Tänään on lopettettu tilit, saatu auton vakuutukset, käyty aamupalalla ystävien luona, myyty lasten leluja ja ehditty vielä kerran Kadıköyssäkin pyörähtämään. Esikoisellehan ostettiin se puku, mutta nyt oli vuorossa juhlakengät ja laukku. 

Kultaa vai violettia?

Turkissa ei tarvita turkkia. Viime päivinä lämpötilat on kivunneet lähemmäs kolmeenkymmeneen asteeseen. Onneksi sentään aurinko pysytteli pilvessä ja tuulikin leuhutteli paidan helmoja. Meitä oli esikoisen ja minun lisäksi matkassa yksi kielikoululainen, joka kärsivällisesti istui odottamassa, kun kenkiä soviteltiin. Ei ostettu violetteja, ostetiin kultaiset. Mutta ei kuvan kultaisia.

Ja kuvattiin Terhille se yksi kissa.

Esikoinen ja kielikoululainen veivät minut syömään Kadıköyn terassille, eli Franz Kafka Cafeen. Sainpas vielä yhden terassin, kiitos siis teille! Täällä en ollut vielä käynytkään. Paikka löytyy Kadıköyn satama-alueelta. Ruoka oli hyvää ja bonuksena diskovessa! Mine suosittelee, sillä Kadıköyn ravintolatarjonta ei olekaan minusta ollut mitenkään kummoinen. Ja erikoiset vessakokemukset piristää kummasti ainakin tylsää arkea.

Koska oli kyseessä viimeinen Kadıköyni, piti tietenkin kävellä sataman reunustaa kohti bussia. Kuvata vielä kerran laivat ja meri, kalastajat, kalaleivät ja niiden mutustajat. "Jää hyvästi Kalkedon, sinä iloinen Istanbul. Jossa voi leikkiä eurooppalaista ja modernia. Tuhlata rahansa kauppoihin. Piipahtaa kahville mukaviin kahviloihin. Istahtaa satamaan miettimään, että on täältä ennenkin lähdetty. Ja on tänne myös palattu, iloisin miettein tai raskain sydämin. Jää hyvästi."

Neljä yötä. Toivottavasti hyvin nukuttua sellaista. Minulla on mustat renkaat silmien ympärillä, ajatus katkeilee, heilun hämärän rajamailla. Toisaalta luulen, että tästä selvitään. Kohta huristellaan pitkin Eurooppaa. Tupsahdetaan Suomen remonttikesään. Nukutaan sitten syksyn hämärän hyssyssä ja muistellaan, että sellaistakin meillä oli. Silloin joskus.

690. tarina (Äidin suojiin)

Luulen, että ystävättärieni perheet laksevat jo päiviä poistumiseemme. Sen verran tiheästi vaimot nyt juoksevat viettämässä "jotakin viimeistä tai ainakin läksiäisiä" minun varjollani. Minä sanon jokaiseen kutsuun, että "kyllä kiitos, tulen mielelläni." Harrastuksiini on kuulunut uusien ravintoloiden ja paikkojen löytäminen. Ystävät käskivät siis valita ravintolan läksiäisillallistani varten. Silloin minä löysin Äidin suojan eli Mama Shelterin, jonne hipsimme perjantai-iltana pakkausten päätteeksi. Harmittamaan jäi vain se, että en ollut löytänyt tätä maailman kauneinta terassia aikaisemmin.  Älköön se sinulta vain menkö ohitse, kun tiesi käy istanbuliin.

Ensin Üsküdarista laivalla yli ja Istiklalille.

Hissillä kohti kattoja ja niin vain tupsahdimme tämän käsittämättömän maiseman ääreen. Olin varannut meille pöydän ja se taitaa olla viisasta, jos äidin suojiin pyrkii, sillä vaikka minä en sinne aikaisemmin ollutkaan löytänyt, moni muu oli. Enkä ihmettele. Alkuruoat sai aikaan ihastuneita huokaisuja. Pääruoka oli pienoinen pettymys, mutta jälkiruoka taas itkettävän ihanaa. Suositukseni onkin, että keskityt Mamassa ihan vain alkuruokiin ja hyppäät sitten suoraan jälkkäreihin. Äläkä pihistele, vaan ota mahdollisimman montaa sorttia! Porukassa tämä oli helppoa, sillä jaoimme alkupaloja ja jälkkäreitä sujuvasti pitkin pöytää.

Rikas nainen jos oisin, ostaisin tämän tornin ja tekisin siitä Istanbuliin oman suojani.

Juustolautanen oli JEES!

Vihannesportulakka mansikoilla ja suolapähkinöillä oli AAAH!

Äidin munakoisot MAISTUI! Kuvaan ei nyt päässyt, mutta suuhun sujahti ihanasti Maman oma menemen, joka oli yhtä makujen ilotulitusta! Aivan älyttömän ihanaa, mutta tavallisesta menemenistä ihan poikkeavaa! Mine suosittelee, vakavasti!

Parasta on silloin, kun pöydässä on hyvän ruoan lisäksi hyvää seuraa. Pidennettiin ikää monella vuodella. Ympärillä aurinko laski ja tummui Istanbulin ilta. Mama tarjosi jos jonkun väristä lämmikettä harteille. Muisteltiin missä kaikkialla sitä onkaan yhdessä istuttu ja minkä värisiin viltteihin on milläkin terassilla kääriydytty. Ollaan oltu toisillemme vertaistukiryhmä. Toisten kanssa pidempään ja toisten kanssa lyhyempään. Ja mikä meitä yhdistää? Tämä kaupunki ympärillämme. Ilman Istanbulia emme tuskin olisi ikinä tavanneet, mutta Istanbulin vuoksi nämä ovat tulleet niin rakkaiksi, että vieroitusoireita on takuulla luvassa jo Suomen suvessa. Onneksi kuitenkin tulevat aina välillä Suomeen käymään ja jos silloin eivät löydä tietään meille, olen uhannut suuttua!  

Maman Snickers. Vei kielen mennessään.

Sitruuna Pavlova oli täy-del-li-nen!

Yksi pöytäseurueestamme totesi jotakin tähän tyyliin: "Ei kyllä harmita yhtään olla täällä ja teidän kanssanne." Olen samaa mieltä! 

Mutta nyt sämpylöiden paistoon, sillä tätä iltaa vietetään tämän Maman terassin suojissa. Tarjolla on hampurilaisia ja minun versioni tuosta mansikkasuolapähkinä semizotusta. Ja niille, jotka ahdistuvat tämän perheen pakkausten tilasta, voin kertoa, että ne ovat ihan suhteellisen hyvällä mallilla ja minulla on vakaa luottamus siihen, että kontti pääsee torstaina matkaan. Maman retkeilyistä ja terasseista huolimatta. Ja on tässä muuten juhlittu myös yhdet häät, tutkittu pop-taidetta ja todistettu, että joskus asiat vaan onnistuu. Ehkä niistäkin kuulette tulevalla viikolla!?!