Laivassa tupakkakieltoa uhmaava nuori mies. Muistan taas millaista on passiivinen tupakointi. Vieressä itkevä hunnutettu nuori nainen. Kukaan ei kysy: "Mikä hätänä?" Miksi en minäkään? Istumme ulkona nojaten laivan seinään ja aurinko lämmittää. Lenkkeilyn alkulämmittelynä käynee jalkojen nostaminen laidalle, pois ja laidalle. Ohitseni kulkee jatkuva kulkijoiden jono, joten jalat saavat koko matkan ajan tehdä työtä. Olen matkalla Süleymaniyeen.
Mikä saa nuoren miehen nukkumaan jätesäkissä? Tai korealaisen temppelin nousemaan Eminönün rantaan? Täällä minä sukkeloin niiden välissä, ikään kuin se olisi itsestäänselvää. Tai se, että saan aamukävellä teille sellaisen Istanbulin, jossa luulisi Orhanin lapsuuden kuluneen.
Tukkukauppa-alue myötäilee rantaa. Tästä saisi mukaansa korin, kamiinan, kasan köyttä tai vaikkapa vesipiipun. Kävelen tyhjin käsin, mutta silmäni ja nenäni nappaavat matkaan muistoja. Tahdon muistaa miltä aamuinen Istanbulini tuoksuu. Kuinka dönerliha alkaa tiristä vartaassa ja ravintolassa valmistuu linssikeitto. Millaiselta näyttää leivät leipomon edustan koreissa ja kuinka huumaava on juuri jauhetun kahvin tuoksu.
Löydän myös sen mitä etsin. Puiset talot kumartumassa tietä kohden. Aivan kuin miettien, että jaksaako tässä enää seistä. Süleymanie on juuri sellainen Istanbul josta pidän. Rähjäiset ja ryhtinsä menettäneet sovussa kauniisti kunnostettujen kanssa. Purku-uhatut aitojen takana, kaiken luovuttaneena. Kattojen päältä aukeava näkymä Kultaiselle sarvelle. Kissat kieli keskellä suuta teroittamassa kynsiään puuhun. Voi Orhan, jos en tietäisi, sanoisin sinun olevan täältä kotoisin. Sanoisin, että minäkin voisin olla.
Kadut kulkevat ylös ja ne menevät alas. Minä käännyn sieltä, missä näyttää mielenkiintoisimmalle. Istanbulin merkillisyys on se, että turistialueen vierestä voi löytää jotakin ihan oikeaa. Kaupunginosat, joiden voisi kuvitella olevan tavallisen väestön saavuttamattomissa, eivät sitä olekaan. Lapset resuisissa paidoissaan äitiensä silmien alla. Tässä täytynee olla heidän kotinsa? Hyvä niin, mutta eikö joku voisi huolehtia kunnossapidosta. Siitä, että nämä korttelit säilyisivät myös tuleville polville? Ei kliinisen hienoina, mutta ehjinä kuitenkin?
Alamäessä törmään arkkitehti Sinanin hautaan. Sen vieressä myydään tuotteita Pyhiinvaellukselle. En tarvitse rukousmattoa, rukousnauhaa enkä kaapuja Mekkaa varten. Ei minua kiinnosta nyt turistirihkamakaan. Tuon kauniin oven tuolta hyljätyn rakennuksen ikkunasta sen sijaan voisin ottaa. Koska ei nyt kuitenkaan ole paikkaa, johon sen voisi laittaa, eikä kantajaa, joka toisi sen meille kotiin, kuvaan senkin vain muistojeni oveksi.
Hieman ennen laskeutumistani Eminönün rantaan, eksyn Kupari Maahan. Mardinin kuppikokoelmani täydentyy vielä muutamalla kupilla. Kaupan päälle saan kutsun liikkeen kuparipajaan. Siellä käy kolke ja kolina. Syntyy kuppia, tarjotinta ja lautasta. Onneksi Istanbulin kuparin ja minun maailmat kohtasivat vasta nyt, sillä tämä tuttavuus voisi helposti rasittaa liiaksi kukkaroani. Lohduttauduin kuparihulluudessani näet aina sillä, että Mardiniin on pitkä matka, joten sinne ei tule liian helposti lähdettyä kuparikuppeja ostelemaan. Entäs nyt, kun tiedän tällaisen paikan olevan lähes naapurissani?
Lauttasatama jo häämöttää. Vielä kuvaan viimeiset kujat. Mietin, että tänne tuon appivanhemmat arpavoitto-ostoksille. Tuossa nyt söisin, jos en olisi näin suoraselkäinen. Askel kiihtyy, on alamäki. Kotona sitten appelsiinirahkaa ja kuppi kuumaa kahvia.
Miten yksi nainen pystyy kävelemään ihan kunnon lenkin, tekemään ostoksia ja kuvaamaan toista sataa kuvaa puolessatoista tunnissa?
