Istanbul ilman Hagia Sofiaa on kuin kalakeitto ilman kalaa. Siitäkin huolimatta, että kaikki eivät pidä kalasta.
Saavun Sultanahmetille ja Istanbulin turistikohteisiin yleensä vieraidemme kanssa. Jokaisen itseään kunnioittavan turistin pitää mielestäni nähdä ainakin Hagia Sofia. Joskus odotan turistejani Hagian edustalla olevassa ulkokahvilassa kahvin ja kirjan kanssa. Useimmiten kuitenkin sujahdan mukaan museoon. Vaikuttuen jokaikinen kerta.
Hagia hiljentää suuruudellaan ja kauneudellaan. Se ihastuttaa erityisellä valollaan. Liikutun kulumista kivikynnyksissä. Ilahdun yksityiskohdista, joita en ole aiemmin huomannut. Ärsyynnyn myöhemmin lisätyistä elementeistä, jotka eivät tilaan sovi. Mietin sitä, millainen kirkko oli silloin, kun se valmistui? Mikä loisto sen sisässä olikaan kaiken sen kultamäärän kimaltaessa taidokkaissa mosaiikeissa? Miltä kirkossa tuoksui, mikä oli sen äänimaailma? Oliko siellä Pyhän tuntu? Keisari Justinia oli ainakin tyytyväinen aikaansaannokseensa mahtipontisista avajaissanoistaan päätellen: "Salomo, minä olen ylittänyt sinut!"
Rosvot, kuvainkaatajat ja lopulta Muhammed II jättivät jälkensä. Aika entinen ei enää palaa. Voin kuitenkin kuvitella. Silittää kivistä seinää. Katsoa esiinkaivettuja mosaiikkeja. Istua ihmettelemään.
