Yhdeksän vuoden takaa Olympos oli jättänyt minuun vahvan muistijäljen. Oli kuuma ja tarvoin vuoroin rannan hiekoilla, vuoroin kivillä. Kantorepussa vauva, jota koetin suojella liialta auringonpaisteelta. Minusta Olympos oli erityinen ja ihmeellinen. Entisen Lyykian kaupungin rauniot yhtyivät rannan kanssa. Ihmiset makoilivat raunoiden keskellä retkipeittoineen ja tekivät rannasta hauskan sekoituksen nykyaikaa ja mennyttä.
Nyt ei tarvinnut kantaa ketään. Vastata vain monta kertaa kysymykseen: "Kauanko vielä pitää kävellä?" Halusin kulkea loppuun asti, raunioille. Yli joen, joka kuljetti rantaan viileää vettä. Pettymyksekseni rauniot olivat ikäänkuin kadonneet. Niille meno oli estetty aidoilla. Emme kuitenkaan antaneet sen häiritä vaan pulahdimme edellistä rantaa viileämpiin vesiin. Nautimme maisemasta ympärillämme. Tervehdimme muistoja vuosien takaa.
Jos hippiliike olisi voimissaan, se ottaisi yhdeksi kokoontumispaikakseen Olympoksen. Ihan varmasti. Nytkin rannalla näki sitä persoonallisempaa porukkaa, jotka eivät eksy matkoillaan aurinkolomakohteisiin. Rannalla oli telttaleirejä ja nuotiopaikkoja. Nuorisoa reppuineen. Tunnelma oli rento ja letkeä. Rauhaa ja rakkautta sitä tarvitseville.
Lyykialaisten jälkeen rantaa asuttivat useat kulkijat. Sitä vastaan hyökkäsivät merirosvot ja sitä runteli maanjäristykset. 1500-luvulla viimeiset asukkaat lähtivät autuaimmille metsästysmaille. Olympoksen aika kaupunkina oli loppunut. Turistille se tarjoaa edelleen parastaan; kauniin rannan ja suolaisen meren, sekä raunioita. Tiettynä aikana vuodesta ranta tarjoaa myös luontoelämyksiä. Kilpikonnat munivat näihin hiekkoihin ja jos oikein sopivasti sattuu, voi osua todistamaan kilpikonnavauvojen vaellusta mereen.
