Muuttaessamme Turkkiin minulla oli lista paikoista, joissa ehdottomasti haluaisin käydä. Sümelan luostari ei kuulunut siihen listaan, sillä en ollut paikasta koskaan kuullutkaan. Eräänä kauniina päivänä saapui postin mukana kotiimme matkailumainos jossa näin tämän kallion rinteeseen rakennetun luostarin ensimmäisen kerran. Eikä se kuva jättänyt rauhaan, ennen kuin pääsin itse omin silmin katsomaan.
Olette ehkä huomanneet, että luostarit kiehtovat minua. En ole sitä mieltä, että olisi jotenkin pyhempää ja parempaa elämää erottautua "maailmasta" eli vanhemmuudesta ja avioliitosta, ja omistaa elämäänsä munkkina tai nunnana Jumalan palvelemiseen. Oikeastaan päinvastoin. Se täytyy kuitenkin sanoa, että omaan nunnan sielun mitä tulee näiden luostareiden rakennuspaikkoihin. Ovat totisesti osanneet valita mielestäni maailman kauneimpia asuinpaikkoja. Vaivaa säästämättä, mukavuuksistakin tinkien.
Sümelan luostari sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Trabzonista. Se on rakennettu korkealle erittäin jyrkän vuoren seinämään. Vuoren alla juoksee joki ja näkymät ovat kaikilla mittareilla mitattuna vertaansa vaille. Meidän onneksemme turismia paikassa oli sen verran, että joen varrelle oli nähty tarpeelliseksi rakennuttaa mökkejä turistien majoitukseen. Paikka tuntui niin ihanalle, että varasimme mökkimme siinä samassa suoraan kahdeksi yöksi. Koimme tulleemme lomalaisen paratiisiin. Maisemat olivat niin kauniit ja vihreät. Sümelassa yhdistyi lähes kaikki mistä pidän merta lukuunottamatta. Vesi virtaavana jokena ja kohisevina koskina, metsän vehreys ja ympärillä kohoavien vuorten massiivisuus. Lisäbonuksena tuli vielä raikas ilma helteiden jälkeen ja kotoinen mökkiläisyys omien eväiden kanssa.
Sümelan luostarilla kohottiin myös niin korkealle (1300 metriä meren pinnalta), että siellä alkoi ihan oma maailmansa, jota saimme käydä tutkimassa ennen illalla saapuvaa sankkaa sumua. Katsastella paikallista maaseutua. Rakentaa kivilinnoituksia kosken äärellä eväiden nauttimisen ohella. Hengittää raikasta viileää ilmaa. Ihailla ympärillä avautuvaa kauneutta ja kuunnella hiljaisuutta, johon tottuminen vei taas oman aikansa.
Eikä hyttysiä Suomen mittakaavoissa, jos oikein muistan. Pakko olla siis puolimatkassa taivasta?
