"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnettomuuden kohdatessa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnettomuuden kohdatessa. Näytä kaikki tekstit

lauantai 27. lokakuuta 2012

333. tarina (Arkeni- kun kolmonen auton alle juoksi)

Turkkiin muuttaessa tai lomalle tullessa, on tärkeää olla vakuutukset kunnossa. Kaikkeahan voi sattua. Eikä vahinko kulje kello kaulassa. Maassa on olemassa valtionsairaalasysteemi, mutta ulkomaalaista sinne ei oteta. Harva ulkomaalainen sinne tahtookaan, ei sen puoleen. Sairaaloiden kanssa on vähän niin kuin koulujen. Jolla suinkin on varaa ja vakuutukset kunnossa, menee vaivansa kanssa mieluummin yksityiseen sairaalaan. Näiden tasot vaihtelevat kelvollisista todella hyviin. Parhaissa palvelu on niin ammattimaista ja hyvää, että Suomessa en ole sellaista ikipäivänä kokenut. Jos vakuutukset on siis kunnossa, ei ole hassumpaa sairastaa Turkissa.

Meidän perhettä on onneksi siunattu perusterveellä porukalla. Hyvin harvoin kiertävät kiertopalkinnot tarttuvat kohdalle, joten kuume- yms. tarttuvat taudit ovat meillä vierailleet kovin kovin harvoin. Olemme tarvinneet lääkärin apua lähinnä muutaman korvatulehduksen tähden. Pikkuväki on käynyt lääkärillä rokotettavana ja perustutkimuksissa ja äiti on sairastanut yhden keuhkokuumeen. Lisäksi on odotettu ja menetetty vauvoja. Oltu lääketiputuksessa migreenin tai rintatulehduksen seurauksena. Isännältä on leikattu polvi ja kolmonen on käynyt röntgenissä milloin minkäkin onnettomuuden seurauksena. Kuluneen kahdentoista vuoden aikana, ei siis ihan vastikään.




Sen huomasin jo varhain, että on hyvä asia, jos perheessä on yksi sairaanhoitaja. On hyvä tietää milloin kannattaa oikeasti mennä lääkärille, sillä jo lääkärin tapaamisesta veloitetaan käyttämässämme sairaalassa noin 150 €. Vaikka vakuutus maksaisikin, on rahojen turha käyttäminen mielestäni siltikin kurjaa puuhaa. Ja täällä sitä maksetaan jos jostakin turhasta, jos itse ei ole perillä toimenpiteiden tarpellisuudesta. Yksityissairaalat kun pysyvät pystyssä maksavilla asiakkailla. Asiakkailla jotka maksavat laboratoriokokeista, tutkimuksista ja niihin menevistä tarvikkeista. Suurin osa näistä tutkimuksista otetaan vain "varmuuden vuoksi", jotta sairaalalla menisi vähän paremmin. Ja mikä surullisinta, täällä myös määrätään todella helposti leikkauksiin, joiden tarpeellisuudesta en ole ollenkaan vakuuttunut. Liekö ihan vain taloudellisista syistä sekin?

On siis hyvä tiedostaa ja tietää, kyseenalaistaa ja tarkistaa esim. juuri leikkauksen tarpeellisuus vaikkapa lääkäriltä Suomesta. Ja kun osaa kieltäytyä turhista kokeista, säästyy siinäkin pitkä penni. Turkissa voi myös täysin varmoissa tapauksissa hakea antibiootit suoraan apteekista ilman reseptiä. Näin ollen haen perheen lääkkeet apteekista, kun kyseessä on ihan selkeä vaiva. Säästyy sekä lääkäriin menon vaiva, että myös vakuutuksen rahat.

Joskus ei oma lääkintä auta. Näin kävi vaikka silloin, kun kolmonen auton alle juoksi. Hän oli ystäväperheen luona ollut leikkimässä ja siellä pihalla juossut varomattomasti parkkipaikalta tulevan auton eteen. Auto oli ajanut jalan yli. Sain perheen äidiltä puhelinsoiton ja lähdin paikan päälle. Siellä minua odotti ystäväperheen äiti ja lapset, pikku onnettomuuden uhrini ja kasa pihan ihmisiä. Äidin tuloa odotettiin jännityksellä, sillä näissä tilanteissa turkkilaiset ovat todella dramaattisia. Uskon, että hissukseen odottava pieni potilas ja asiallisesti käyttäytyvä suomalainen ystäväperheen äiti olivat olleet heille kummallinen näky. Kummastusta lisäsi rauhallisesti käyttäytyvä paikalle saapuva äiti-ihminen, joka tutki vammat ja päätti kuivasti, että nyt on viisasta lähteä sairaalaan kuville.


Mukaani sairaalalle lähti myös pariskunta, jonka autolla jalan yli oli ajettu. He vaativat päästä mukaan, vaikka kuinka monta kertaa vannotin, että en tule syyttämään heitä mistään. Autoa oli käyttänyt sukulaisperheen poika, joka ei ollut jäänyt paikan päälle. Täällä jalankulkijan päälle ajava on aina syyllinen ja syyllisen on viisainta pysytellä paikalla ja haalia koko suku onnettomuuden uhrin luo valittamaan ja pahoittelemaan tapahtunutta. Ymmärtääkseni tämä ei aina kumpua niinkään pahasta mielestä, kun pelosta joutua syytteisiin. Siitä kai tässäkin oli kyse, vaikka vakuutin, että syytä huoleen ei ollut.




Saavuimme sairaalaan. Koko matkan pariskunta sätti pois lähtenyttä sukulaispoikaa. Pariskunnan mies kantoi kolmosen ensiapuun. Lääkäri saapui tutkimaan ja poika kuljetettiin pyörätuolilla röntgeniin. Hoito tapahtui asiallisesti ja hyvin. Pariskunta hämmästeli pitkin matkaa vuolaasti sekä äidin että pojan rauhallista käytöstä. Tulivat lopulta siihen tulokseen, että ainakin poika saattaa olla shokissa. Minua hymyilytti, sillä shokkipotilas hyrisi juuri samaan aikaan tyytyväisyydestä, kun sai jalkaansa komean kipsin. Suunnitteli, kuinka käy sitä kavereille esittelemässä ja iloitsi, kun tajusi, että ei joutuisi kipsin kanssa tanssimaan koulun kevätjuhlassa. Sen pariskunnalle ja lääkärillekin kerroin ja nauru täytti toimenpidehuoneen, jossa kaikki olimme seuraamassa kipsin laittoa.

Pariskunta maksoi viulut. Ostivat pojalle jäätelön. Vannottivat minua hakemaan heidät matkaan tuleviin kontrolleihinkin. Ja kulkivat matkassamme maksumiehinä siiheksi, kunnes kipsi poistettiin ja asia oli virallisesti poissa päiväjärjestyskestä. Vieläkin jos kohdataan, tervehditään ja vaihdetaan kuulumiset. Kulttuurit oli todella kohdanneet ja opimme epäilemättä yhtä ja toista puolin ja toisin. Vaikka sen, että jos ajaa jonkun jalan yli, kannattaa valita uhriksi suomalainen pieni mies. Sen äiti on näet ehkä ainoa, joka ei huuda ja jolle tulee mieleen huolehtia vastapuolen maksukyvystä. "Riittääkö teillä nyt rahat? Muisattehan sitten hakea näitä autovakuutuksestanne, että tämä ei tule teille kamalan kalliiksi."



Tästä meidän suomalaisten tasaisuudesta vai sanoisinko ilmeettömyydestä, on ollut paikallisten ystävien kanssa monesti hupia. Yritin netistä löytää tähän sitä suomalaisen miehen ilmekarttaa, jossa joka ruudussa on täsmälleen sama ilme ja alla tekstejä; iloinen, surullinen, vihainen... Jos haluatte taas katsella paikallisten reaktioita onnettomuuden tai muun tragedian äärellä, kurkatkaa turkkilaisia uutisia. Ääneen huutamista, itkemistä, vaikertelua, heittäytymistä. Siihenkin on ollut totuttelelemista. Miten olla uskottavasti surullinen ystävän puolesta tai miten vakuuttaa olevansa oikeasti iloinen, kun ei luonnostaan osaa olla ylitsevuotavainen tunnetilojensa esiintuomisessa? Tässäkään en sano, että toinen tapa olisi parempi tai huonompi kuin toinen. Vain niin kovin erilainen.

Ensi kerralla sitten synnytetään, vaikka sekään ei nyt onneksi ole ihan jokapäiväistä arkea.