"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 18. huhtikuuta 2013

434. tarina (Istanbul - Yerebatan Sarnıçı)

Vuonna 532 keisari Justinian rakennutti massiivisen vesisäiliön, johon akveduktit toivat vettä Mustanmeren seutuvilta. Tätä 70 metriä leveää ja 140 metriä pitkää vesisäiliötä kannattelee 336 pylvästä, joista osa on kuin taideteoksia. Tuskin tarkoituksella, sillä alkuperäisessä tarkoituksessaan Yerebatan oli jatkuvasti täynnä vettä. 

Jossakin vaiheessa vesisäiliö jäi tarpeettomaksi ja siitä tuli kaatopaikka. Kaikenlaiset jätteet ja jopa ruumiita, heitettiin säiliön syvyyksiin. Joidenkin tarinoiden mukaan koko vesisäiliön olemassaolo pääsi joiksikin vuosiksi unohtumaan, kunnes vuonna 1980 se puhdistettiin, korjattiin ja valaistiin yleisölle kulkea.




Yerebatan on loistava kohde kesällä, jolloin ulkona on kuuma ja helle väsyttää. Muutaman rapun päästä löytyy silloin viileä keidas, jossa soi klassinen musiikki ja solisee vesi. Tosin jos satut vierailemaan Yerebatanissa suuren ryhmän kanssa, hukkuu äänet helposti ihmisten puheen sorinaan. Vesisäiliössä kun kaikuu ja se ei ole mukavaa silloin kun paikalla sattuu kulkemaan koululuokka tai joku muu lapsiryhmä. 




Pysähdy katselemaan vettä, jossa kalat uivat ja kolikot kimmeltävät. Täällä ei tarvitse kiirehtiä. Loppupäästä kierrosta löytyy myös Yerebatanin kahvila, johon voi istahtaa hetkeksi tunnelmasta nautiskelemaan kahvikupposen tai Granaattiomenamehun äärelle. Käy sitä ennen kuitenkin katsomassa vesisäiliön peräkulmasta löytyvät Meduusan päät. Toinen seisoo päällään ja toinen kyljellään. Tuskin nämäkään alkuperäisesti ovat taiteeksi tarkoitetut, sattuivat kai vain olemaan sopivasti pylvään alle laitettavien kivien kokoisia.




Tarkkaile myös ilmotuksia. Joskus Vesisäiliössä järjestetään iltatilaisuuksia, kuten konsertteja, tulennielemisnäytöksiä yms. Voin vain kuvitella kuinka hienolta esim. jälkimmäinen näyttäisi muuten hämärässä tilassa. Tai miten kauniisti täällä soisi vaikkapa viulu.





Yerebatan löytyy Hagia Sofian kulmalta, ratikkalinjan toiselta puolelta. Se on auki joka päivä klo. 9-16.30. Tervemenoa!

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

433. tarina (Istanbul - kävelin sinulle Fatihin)

Sade piti taukoa ja minulla oli asioita toisella puolella salmea. Päätin lenkkeillä samalla siellä puolella ja kävellä sinulle Fatihin.  Se tapahtui näin: Laivasatamasta lähdin seuraamaan Kultaisen sarven rantaa. Oikealla puolellani virtasi vesi ja vasemmalla puolella tien takana, talot nousivat rinteeseen. Ensimmäisen alikulun alla oli sympaattisen näköinen seurue leiriintyneenä. Ympärillä pörisivät autot ja kiirehti Istanbul, mutta nämä istuivat siinä pannua lämmittämässä aivan kuin olisivat aikeissa ryhtyä letunpaistoon. "Kuvaa vain," tuumasivat, kun kysyin lupaa, ja asettuivat poseeraamaan huvittunein ilmein. 




Seuraavaksi alitin akveduktin. Nykyisin sen yli ei virtaa vesi janoisille juotavaksi. Ali sen sijaan kulkee jatkuva autojen virta kohti Atatürkin siltaa tai Yenikapin laivasatamaa. Minä hyppelin siellä jossakin autojen välissä ja koitin päästä tien toiselle puolelle. Siellä ryhdyin vaeltajaksi ja valitsin jokaisessa kulmassa sen tien, joka näytti mielenkiintoisimmalta, mutta vei suunnilleen oikeaan suuntaan. Ajatuksenani oli käydä kuvaamassa Fethiye-moskeijaa, joka on aikanaan ollut kirkko.





Alue oli riemastuttava tuttavuus. Sopivan rähjäistä, värikästä ja yllätyksiä kulmien takana, kuten vaikka tuo moskeija, jonka heti arvasin vanhaksi kirkoksi. Siellä se piilotteli katujen keskellä ja talojen ympäröimänä. Minä kurkistelin pihalla ja koetin päästä sisään, mutta en onnistunut. 





Kyltti ovella kertoi rakennuksen olevan luostarin kirkko 1100-luvulta, joka oli muutettu moskeijaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut se, jota olin etsimässä.



Kadun reunassa käveli kaksi mustakaapuista tätiä, joilta kysyin tietä Çarşamban kaupunginosaan, jossa Fethiye-moskeija sijaitsee. Pian löysin itseni valkoisen Tofaksen kyydistä. Autoa ohjasi vanha harmaapartainen mies, joka oli pukeutunut salvarihousuihin, kaapuun ja turbaaniin. Toinen mustapukuisista naisista istui eteen ja toinen tuli viereeni takapenkille. Noin viidentoista minuutin aikana hän ehti kertoa, kuinka musta kaapu tuo naiselle rauhan. Kuinka sen kanssa voi kulkea rauhassa kadulla ja piilossa miesten katseilta. Kaapu antaa naiselle onnea. Seuraavaksi hän kertoi tuomiopäivän olevan tulossa ja kehoitti minua olemaan valmis. "Siellä punnitaan kaikki syntisi, pahat tekosi ja sanasi, mutta onnellinen on se, joka siitä selviää ja pääsee paratiisiin." Minua kehoitettiin kääntymään islamiin, joka toisi minulle suuremman onnen, kun sadat tuhannet enkelit voivat tarjota. Sitten rouva suukotti poskeni, sanoi, että olen "tosi makea" ja poistui autosta.

Nyt etupenkin vanha setä puhkesi puhumaan ja kertoi Jumalan olevan hyvä. Nytkin hän mahdollisti heille tällaisen ihanan palvelutehtävän, kun sattuivat juuri olemaan matkalla sen paikan ohi, johon minä olin matkalla ja näin saivat auttaa minua. "Kiitos Jumalalle ja teille," sanoin takapenkiltä ja aloin itsekin taas olemaan kartalla. Lähtiessä minut siunattiin ja etupenkki tahtoi tietää nimeni. Sieluni silmin näin, kuinka tulevat varmasti rukoilemaan puolestani, nuo ihanat avuliaat ystävät:). 

Siunaus kyllä loppui siihen, sillä Fethiye-moskeija oli keskiviikkoisin kiinni. Lähdin siis paluumatkalle, en tyhjin käsin vaan kokemusta rikkaampana. Ohi valtavan kokoisen Cüppeli-opettajan kuvan. Çarşamba- kaupunginosa on islamilaisen Ismail ağa- lahkon aluetta. Lahkon jäsenet pukeutuvat niinkuin profeetta. Naiset mustiin kaapuihin ja miehet salvarihousuihin ja viittamaiseen takkiin sekä turbaaniin. Alueen kaduilla oli siis hieman vaikea sulautua massaan ja kuvaaminen oli aika jännittävää hommaa, sillä sitä ei alueella katsota hyvällä.





"Valokuvaaminen on syntiä," kertoivat minulle nämä kaksi vastaan tullutta miestä.



Sinne jäi taakse Çarşamban ja Fatihin kaupunginosat. Sain omistaa taas hetkeksi lähes tyhjät kadut. Rapistuvat talot, auringon valon pilkistämässä pilven takaa ja ikkunalaudoilla keikkuvat kukat. Kävelin pieniä katuja, suuria teitä ja alikulkuja. Kunnes tapasin katujen "oikean omistajan".  Siinä tuolia kuvatessani, jossakin tien mutkassa, saapui viereeni nuori mies ja kielsi minua kuvaamasta. "Siis mitä tässä nyt ei saa kuvata? Tätä tuoliako vai tätä katua?" "Ei mitään täällä," vastasi nuori mies. "Ja millä oikeudella sinä sen kiellät," tahdoin tietää. "Minä omistan tämän alueen, sillä oikeudella." Tällaista ei olekaan aikaisemmin minulle tapahtunut. Istanbulissa ei siis ole "Euroopan omistajia", mutta "kaupunginosien omistajia" näköjään löytyy.










Lopulta saavuin Sultanahmetille. Kuvasin teille Yerebatanin (siitä huomenna) ja ihastelin tätä mosaiikkiseinämää tien toisella puoella. Lopuksi laskeuduin rantaan, ohi kumarassa kulkevien kantajien ja kävin ostamassa ne asiat, joita varten olin tälle puolelle salmea saapunutkin. 






Rukouskutsu kaikasi, otti kaikuvoimaa talojen seinistä. Monisti äänensä muiden minareettien yhtyessä kuoroon. Kurkin ohi mennessäni sisään raollaan olevista ovista ja astuin rannassa odottavaan laivaan. Yli rukouskutsun kaikui jo kodin kutsu. 


Oli hieman pitkä matka tällä kertaa, toivottavasti ette väsyneet...

maanantai 15. huhtikuuta 2013

432. tarina (Arkeni - venytetään kuruşia)

Olen mielestäni ihan kelpo taloudenhoitaja. Tapanani ei ole elää yli varojen tai tehdä spontaaneja ostopäätöksiä vailla katetta. En ostele osamaksuilla, vaan mieluummin säästän tarvittavan summan ja ostan sitten. En pihtaile jokapäiväisessä elämässä, mutta en myöskään pröystäile. Kultainen keskitie ei ole oikea sana, ennemminkin perheemme kulkee taloudellisesti sellaista mukavaa maantietä, jonka sivustalla saa välillä aueta kaunis maisema tai joku muu arkea kohottava asia.

Lomilla ei säästellä. Se on perheemme kirjoittamaton sääntö. Lomilla ei kuulu laskea, että raaskitaanko ostaa nyt jäätelöt tai mietitä, että pitäisikö jättää jälkiruoka ottamatta kivemman kokoisen laskun takaamiseksi. Loman kuuluu erota arjesta ja silloin täytyy saada hieman luksusta. Ja kyllä, luksus näyttää kuvienkin perusteella tarkoittavan hyvin syömistä:). Tässäkin tietenkin tulotason suomissa rajoissa. Emme siis katsele viiden tähden hotelleja emmekä syö Michelin tähden ravintoloissa. 


Lomia varten sen sijaan tarvittaessa säästetään. Tai venytetään arjessa kuruşia yllättävien maksujen maksamiseksi. Sellainen älä osta mitään - kuu on menossa mm. juuri tällä hetkellä. Viime kuussa kun lomailtiin muutama hulvaton päivä ja huollettiin sen lisäksi autoa monella sadalla eurolla. Näin tehden saatiin tilit miinukselle ja tilanteen tasaamiseksi on tarkkailtava syömisiä ja elettävä muutenkin suu säkkiä myöten.


Tämän kertaisen arkeni-sarjan lopuksi Minen säästövinkit:

Säästökuukausina perheemme siirtyy hippiaikaan ja antaa hiusten kasvaa. Tämä koskee lähinnä perheen miesväkeä, sillä tämän perheen naisväki tulee tosi halvaksi näissä hiusasioissa muutenkin. Kampaajalla käynti on edullista Turkissa, mutta vielä edullisempaa on, kun sutaisee tukan sykerölle ja jättää kampaamon oven aukaisematta. Helppoa tämä säästäminen! (Ja kyllä Vihreatniityt, mietin heti sinua tätä kirjoittaessani...)


Säästöä syntyy joka kuukausi perheemme halvoista harrastuksista. Kävely on ilmaista ja säästökuukausina täytyy reitit valita niin, että ei tarvitse ajaa sitäkään vähää bussilla. Hyötykävely on muutenkin ollut kuukauden kova sana, sillä auton myynnin jälkeen, on täytynyt kävellä mm. kauppaan tai kinuta kyytejä kavereilta. 



Säästökuukausina saamme kiittää itseämme siitä, että perheen äiti on puhelinkammoinen, eikä lörpöttele perheelle pitkiä puhelinlaskuja. Myös jälkikasvu tulee halvaksi tässä asiassa, sillä heille ei ole ostettu puhelimia esikoista lukuunottamatta. Skype-puhelut on ilmaisia ja kaikki äitiä lukuunottamatta osaavat käyttää niitä. Kukkaro kiittää!


Suurin säästö tulee kuitenkin sillä, että pysyy kotona. Ostoskeskukset on säästökuukausina kiellettyjä. Kun ei tule kierreltyä ostarilla ja käytyä samalla sisustuskaupoissa ja vaatekaupoissa, ei tule myöskään ostettua sieltä mitään. Ruokaostoksetkin pysyy kummasti kohtuullisuuden rajoissa, kun ne joutuu kantamaan kotiin lähikaupasta. Voimat ovat näet onneksi rajalliset ja se karsii monta asiaa pois ostoskorista.


Älä osta mitään - kuussa ei siis osteta vaatteita, kirjoja, lehtiä, kynttilöitä, servettejä eikä mitään muutakaan ylimääräistä. Ruoka-tarvikkeita ja muuta välttämättömyystarviketta on pakko hakea, mutta sitäkin vakaata harkintaa käyttäen. Vessapaperia ilman ei kuulema perheen mielestä ruveta elämään ja shamppootakin esikoisen mukaan tarvitaan, vaikka kuinka olisi säästökuu. Ruokatavaroista sen sijaan pihdataan ja otetaan käyttöön viimeinen säästökikka eli tyhjää nyhjästä-periaate.


Totuus on se, että tavallisina viikkoina kauppaan menee melkoinen määrä rahaa. Tulee ostettua ruokatavaroita varmuuden vuoksi ja kaappien perälle hilloutuu asioita. Noloa tunnustaa, mutta kaappeja siivotessa saattaa tulla vastaan monta vuotta sitten vanhaksi menneitä mausteita yms. Tyhjää nyhjästä viikoilla kaivetaan siis kaappeja ja pakastinta ja tavoitteena on syödä ne tyhjäksi. Kaupasta haetaan vain se, mitä ehdottomasti tarvitaan kotona olevien ruokatavaroiden tyhjäämiseksi. 


Liha on kallista. Säästöviikoilla kannattaa siis keittää tomaatti- tai linssikeittoa sekä riisipuuroa. Eilisen päivän tähteet ei oikein maistu kenellekään, ne kannattaa siis tuunata (inhoan tuota tuunata sanaa). Puuron tai perunamuussin loput sämpylätaikinaan ja eilisestä riisistä risottoa. Pyttipannua, kasvissörsseliä jne. Parasta olisi opetella tekemään sopiva määrä ruokaa, joka tulee syötyä yhdellä istumalla. 


Saako älä osta mitään - kuussa huvitella? Saa toki, mutta pitää etsiä ilmaiset huvit. Ei siis mennä elokuviin, vaan järjestetään kotiin videohetki. Vapaapäivinä keksitään kotipiha-tekemistä, kuten tennismatsia tai grillipartyt parvekkeella. Istanbulissa näet kaikki maksaa, kun lähtee pois kotipihalta. Ilmaista huvia on myös lukeminen, lautapelit ja legojen rakentaminen.



Kuinkas älä osta mitään - kuukausi on sitten edennyt? Ihan hyvin. Syksyllä näyttää toteutuvan yksi piiiitkäaikainen matkaunelma, kiitos löytyneiden lastenhoitajien, joten säästömotivaatio on nyt korkealle. Ai niin, ostettiinhan me myös yksi auto, lasketaankos sitä? 

Kuinkas teillä säästetään? Vai tarvitseeko säästää ollenkaan?