450. tarina (Sain sinisen munan)

Tällainen kyltti seisoi meidän hotellin viereisessä mutkassa. Päättelin, että 400 metrin päässä on luostari.  Aamukävelimme siis katsomaan, että mitä sieltä löytyy. Ensin löytyi hiekkatie, joka kiemurteli vihreän luonnon keskellä. Jossakin lauloi satakieli, joka on muuten turkiksi niinkin hauska sana kun bülbül. Bülbülin laulua oli myös tullut kuuntelemaan Baykuş eli pöllö, Herralintu.

Luostari löytyi, mutta se oli lukossa. Kiertelimme hetken pihalla, kunnes vahtikoira heräsi haukkumaan ja katsoimme parhaaksi jatkaa matkaa. Ja mihinkäs se hautausmaabongari mieluummin kävelisi, kun bulgarialaiselle hautausmaalle. Se olikin mielenkiintoinen paikka, sillä usein Bulgariassa hautakiveä koristaa vainajan kuva. 

Hetken hautausmaalla käveltyämme, peräämme juoksi tuo alakuvan mummo. Hänen hoitamastaan haudasta päätellen, mummo oli juuri kokenut menetyksen. Toisaalta muistoissa taisi vielä olla edellisenä viikonloppuna juhlittu pääsiäinen, jota siis Bulgariassa vietetään eri aikaa kun meillä. Mummo sujautti seuralaiseni käteen neljä pussia, yhden meille jokaiselle kävelijälle. Niistä löytyi maalattu muna ja croissantti. Mummo ei jäänyt odottamaan kiitosta, vaan hän palasi heti takaisin haudallensa asettelemaan kukkia. Sain sinisen munan.

Viereisessä talossa ei ollut autokatosta, vaan hevoskatos. Aidan reunustalle puolestaan oli täti saapunut myymään oman lehmänsä maitoa. Jäkikäteen selvisi, että se on tädin jokapäiväinen tehtävä. Ensin lypsää, pullottaa maito ja kävellä tien varteen kauppaamaan. Kaksi pulloa oli näköjään tarjolla ja hintapyyntö pullosta oli 2 levaa eli noin euron. Oliko siinä tädin koko päivän ansiot, kaksi euroa?

Kauppa ei näkynyt käyvän ja muu seurueemme viipyi. Kuvasin siis mummoa. Käsillä viittoillen hän selitti asuvansa ylhäällä vuoren rinteellä lehmänsä kanssa. Maito oli tosi terveellistä, joten sitä kelpaisi juoda. Mummo halusi nyt välttämättä antaa toisen pulloista minulle, eikä maksu tulisi kysymykseekään. Minulla oli siis croissantti, sininen muna ja pullo tuoretta maitoa. Niiden kanssa istahdin autoon sen lopulta saapuessa ja lähdimme retkelle. Mummo jäi aidalle vikuttamaan.

Ensin ajoimme korkealle kirkolle ja Bachkovon luostariin. Molemmista olen aiemmin kertonut täällä. Edellisellä kerralla vuorilla oli lunta, mutta nyt joka puolella vihersi ja kukki. Lämmintä oli juuri sopivasti ja hiljaisuuden rikkoi vain alhaalla kulkevalta tieltä vaimeasti kuuluvat auton äänet.

Bachkovosta jatkoimme eteenpäin. Tie kiemurteli vuoren rinnettä ylös ja alas. Teki silmukoita, joka sai matkaseuran voimaan pahoin. Pysähtelimme siis tien vierustoille odottamaan, että pahin meni ohi ja jatkoimme taas. Bensamittarin valuessa uhkaavaa vauhtia alaspäin, meinattiin jo kääntyä takaisin. Oikealla tiellä kuitenkin oltiin, sillä vastaantulevaa autoa ajoi ilmiselvä munkki. Näin saavuimme lopulta luostarille, jonka nimen yritän selvittää ja lisätä tähän jälkeenpäin.

Luostarin aarre oli tämä reliikki; pieni pala ristiä, johon Jeesus ristiinnaulittiin. Luostarin kirkossa oleva mies uskoi reliikin olevan oikea. Meille sen alkuperän todellisuudella ei ollut mitään väliä. Tämän luostarin todellinen aarre kun löytyi kirkon takaanta. Siellä oli tien varressa 12 apostolin kappelit. Jokainen niistä oli nimetty jonkun apostolin mukaan ja maalattu sisältä oman nimikkoapostolin elämään liittyvin kuvin. Saimme kunnon kirkkohistoria-luennon ja Raamattutunnin miettiessämme mitä kohtaa mikäkin kuva esittää. 

Takaisin palatessa huristeltiin vapaalla. Polttoaine väheni vähenemistään ja matka alkoi saada jännityselementtejä. Etupenkillä voitiin taas huonosti, joten pysähdyttiin jälleen säännöllisin väliajoin haukkaamaan happea ja tasoittelemaan mahahappoja. Auton ilmoittaessa diezeliä olevan 5 km:n matkalle, pysähdyttiin kyläpahaiseen kysymään neuvoa. Seuraavalle huoltoasemalle olisi kuulema matkaa vielä 22 kilometriä. "Näin niitä muistoja syntyy," tuumasimme tyynesti takapenkillä. Tästä tulisi "se matka, jolloin ajettiin huoltoasemalle lopulta ilman polttoainetta."

Illaksi ehdittiin vielä pikkuruisen Krushevon kylään, mutta siitä sitten ensi kerralla.

449. tarina (Pilko pavut ja keitä niitä padassa)

Bulgarian esitteessä luki vuonna 2004 näin: "Kun Jumalan tuli aika luoda Bulgaria, hän teki siitä pienen maan. Antaen vähän kaikkea: merta, vuoria, metsää, lähteitä ja neljä kaunista vuodenaikaa." Bulgaria on kaunis maa ja luonto tulee vahvasti myös milletin iholle. Kylän reunoilta nousevat vehreät vuoret ja lähtevät metsäpolut. Hevoset syövät ruohoa työpäivänsä alkua odotellessa. "Jos tuosta kävelisi reilun tunnin matkan, tulisi järville," ystävä kertoo. Tekisi mieli kävellä, mutta se jää toiseen kertaan. 

Me ajattelemme automaattisesti, että kommunismi teki Bulgariasta kurjan paikan. Millettini muistelee taas sitä aikaa hyvänä. Jokaiselle oli työtä valtion tehtaissa. Toki kommunismin aika oli henkisesti kurjaa ja piti varoa ilmiantajia. Mutta ei ollut nälkää eikä jatkuvaa puutetta. Laihakin leipä on parempi kun olla ihan ilman leipää.

Täällä koen siis usein ristiriitaisia mietteitä ja muistutan itseäni siitä, että harva asia tässä maailmassa on mustavalkoinen. Tai sinivalkoinenkaan. Bulgaria on vähintään valkovihreäpunainen. Kätkien sisäänsä todennäköisesti kaikki sateenkaaren värit, riippuen siitä keneltä kysyy. 

Palkka niillä onnekkailla, joilla työtä nyt sattuu olemaan, on katugalluppini mukaan noin 15 levaa päivässä. Euroissa tämä olisi noin 7-8€/päivä. Usein perheistä työskentelee vain toinen, joten eri sijoitusvaihtoehtoja ei tarvitse miettiä. "Raha kulkee suoraan kauppaan, eikä riitäkään. Mitä tässä voi tehdä. Me olemme työteliäs kansa, mutta työtä ei vain ole."

Me emme näe puutetta emmekä nälkää. Ystävien kotona pata porisee ja me saamme syödäksemme baklaa eli härkäpapukeittoa. Ohje kuului näin: Pilko pavut ja keitä niitä padassa. Lopuksi maustetaan ja lisätään yugurttia ja valkosipulia. Ja eikun syömään.

Illan hämärässä tapaan mannekiinimummon, kioskin tädin ja kadulla illallista syövän seurueen. Kaikille sopii tulla kuvaan. Juttu syntyy niin helposti ja mutkattomasti. Minä olen kuulema kaunokainen, sokeri ja mannekiini. He ovat minusta ihania, suloisia ja hauskan näköisiä porukoita. Ihmiselle tekisi hyvää käyttää hellittelynimiä siellä Suomessakin, sillä kun tarpeeksi kuulee itsestään kivoja asioita, sitä huomaa alkavansa elämään sanojen mittaisesti. Johan suoristuu ryhtini, syvenee naurun rypyt ja kevyt puna nousee poskille. Peshterassa minun on helppoa uskoa olevani ihan kelpo tyyppi ja rakastettava ihminen. Ja he, he nyt vasta hienoja ihmisiä ovatkin.

Niin, että hyvää ja kaunista päivää teille mannekiineille, kaunokaisille, suloisille, fiksuille ja rakkaille lukijoilleni! Istanbulissa sataa ja Mine suunnistaa kohti kauppaa.

ps. Jos mietitte, että olenko jo näin turkkilaistunut, niin vastaus on: en. En kysynyt kaduilla; "Paljonko saat palkkaa", vaan se jostakin syystä kerrotttiin minulle ilman kysymistä:).

448. tarina (Millet vyöryy kaduilleen)

Vihreät pellot, puut ja pientareet. Automatkat etenevät mukavasti niitä katsellessa. Takapenkillä istuva selkävaivainen on hyvä syy pysähtyä säännöllisin väliajoin tienposkia kuvaamaan. Matkalla menee koko päivä. Istanbulin aamuruuhkat pitävät meitä pitkään otteessaan. Sen jälkeen maltilliseen etenemiseen meitä pakottaa automme, johon on kytketty tehtaalla päälle rajoitin. Vaikka kuinka polkee kaasua, ei auto aja yli 115 Km/h. 

Illansuussa kiipeän kylän laitamille. Niin minä näköjään tapaan aina tehdä. Mukanani on pieni ryhmä, joka on Peshterassa ensimmäistä kertaa. Täytyyhän minun siis esitellä heille koko kyläni. Isäntäväki epäröi laittaa minua yksin matkaan, mutta vakuutan: "Minähän tunnen tämän kylän, kun omat taskuni." Siltä se nimittäin tuntuu. En tule vieraaseen, vaan omaan. Johonkin, joka on tuttu. Minun kyläni ja minun millettini. Joskus saa omia, eikö saakin?

Ylhäällä jututan lapsia, joita naurattaa kuvassa oleminen. Menee aina hetki aikaa ennenkuin lakkaan hämmästelemästä näitä itsekseen kulkevia pieniä. Istanbulissa saa olla sydän syrjällään oman 14-vuotiaan kanssa, tämän poistuessa pois kotipihalta. Täällä nämä pikkuihmiset juoksevat pitkin katuja koiraa taluttaen, eikä se ole kenestäkään kummallista. Katsovat kai toinen toisensa perään?

Milletin ja bulgarialaisten alueen rajan erottaa kaduista. Bulgarialaisasutuksen puolella ovat tyhjät kadut, millet taas vyöryy kaduilleen.  Siellä istuvat mummot ja papat ohikulkijoita katselemassa. Saavat helposti juttuseuraa eikä tarvitse kärsiä yksinäisyydestä. Siellä seisoskelee nuoriso vaihtamassa kuulumisia ja keski-ikäiset ovat pysähtyneet kahvittelemaan.  Seassa kulkee hevoset ja autot. Katukoirat ja kissat lekottelevat päivää keskellä tietä tai talojen seinustoilla. Eikä unohdeta musiikkia. Se soi auton kaituttimista, kantautuu ulos avonaisesta ikkunasta tai ulos tuoduista radioista.

He eivät itse pidä itseään romaneina. Varmaa on kuitenkin se, että he ovat vähemmistö, joka romanien kanssa on kärsinyt eniten Bulgarian siirtymisestä markkinatalouteen. He menettivät työpaikkansa, kun valtion tehtaat suljettiin. Maaseudulla he eivät päässeet osalliseksi maan yksityistämisestä. Bulgarian poliittinen johto on myöntänyt, että turkkilaisten pakotettu muuttoaalto vuonna 1989 voidaan luokitella etniseksi puhdistukseksi. Kymmenen vuotta sitten ystävillämme ei ollut asiaa joihinkin kaupungin ravintoloihin tai hotelleihin.

Bulgarialla on siis vielä paljon tehtävää vähemmistöjensä olosuhteiden parantamiseksi. Sunnuntaina maassa järjestettiin vaalit. Kukaan ei uskonut sen parantavan milletin tilannetta millään lailla. Siellä he silti kulkevat kaduillansa. Soitto raikaa ja aina on syytä pistää tanssiksi. "Ne var, ne yok?" eli mitä sinulla on, mitä sinulla ei ole- kysymykseen tulee välittömästi vastaus: "Herşey var, Hiçbir şey yok." Kaikkea on, ei ole yhtään mitään. 

Äiti vastaa

On äitienpäivä. Minun päiväni. Puhun siis minusta ja tartun haasteeseen, jonka sain Kaikenkirjavasta Puutarhasta. Se kuuluu näin: 

1. Kerro 11 asiaa itsestäsi.

2. Vastaa haastajan 11 kysymykseen.

3. Keksi 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Valitse 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

5. Kerro heille haasteesta.

6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa itsestäni:

1. Olen juuri saapunut takaisin matkalta, mutta en ole vielä kotiutunut. 

2. Koti on ihan sekaisin, mutta en jaksa siivota. Minua vaivaa matkaltapaluujumitus.

3. Tällä matkalla mietin, että henkisesti minussa taitaa virrata romaaniverta. Minut on luotu kulkemaan?

4. Elämässäni on ollut paljon jäähyväisiä. Niiden jättäminen on vuosi vuodelta vaikeampaa. 

5. Joskus pelkään, että en osaa elää tavallista elämää. Tai ehkä se on vain sitä, että en halua? 

6. Oman elämäni dialogin seuraava kysymys itselleni olisi: Onko olemassa tavallista elämää? Millaista se olisi?

7. Lapsille olen taas toitottanut tätä: "Elämää ei kannata elää vain itseään varten." En tiedä mitään surullisempaa, kun itsekäs ihminen. Surullisinta on silloin, kun olen itse sellainen. 

8. Matkan jälkeen ajattelin taas, että paikkani on lasteni äitinä. Se on ohimenevä ja samalla pysyvä pesti. 

9. Äitinä olo tuo mielestäni ihmisen parhaimmat ja pahimmat puolet esiin. 

10. Kävin matkalla luostarissa ja mietin, että ilman perhettä on helpompaa ryhtyä pyhimykseksi, kun perheellisenä? Tai ilman perhettä on helpompaa esittää pyhempää kuin onkaan?

11. Minulle rakas ihminen sanoi: "Tässä maailmassa todella tärkeää on vain maanviljelys ja äitiys. Kaikkea muuta ilman tämä maailma pelaa, mutta ei ilman näitä kahta." Ehkä hänestä tuli niin rakas juuri näiden sanojen tähden? Epätäydellisenä äitinäkin olen tärkeä?

Rva Pioni kysyy: 

1. Kevät, kesä, syksy vai talvi?

Syksy: Melankolinen. Värikäs. Kirpeä. 

2. Laajalla joukolla, pienessä piirissä vai lähes yksin?

Kaikkea tuota ja sopivassa suhteessa. 

3. Sielunmaisemasi, jossa viihdyt, jonne palaat?

Kallioranta meren ääressä. Tyyni tai myrskyävä meri. 

4. Äänimaisema, jonka äärellä elvyt?

Laineiden lyönti rantaa vasten. Hiljainen liplatus tai aaltojen pauhina.

5. Väri, jota sinulla pitää olla lähelläsi?

Sininen, valkoinen ja vihreä. Ehkä. Tämä oli vaikea.

6. Tuoksu, jonka haluat tuntea?

Meri. Vastaleikattu ruoho. Pullantuoksuinen koti. Oma mies.

7. Taito, jonka haluaisit?

Kärsivällinen kohtaaminen. Suun sulkeminen silloin, kun ei ole asiallista sanottavaa.

8. Muisto, joka palaa mieleesi hyvänä?

Lapsuuden kiireetön aamu. Hidas herääminen ja terassilta löytyvä äiti, joka juo kahvia. 

9. Haluaisit unohtaa?

Sellaisen vatvomisen, josta ei ole mitään hyötyä.

10. Jos olisit kukka, mikä olisit, missä kasvaisit?

Ruohosipuli kalliorannassa.

11. Jos olisit puu, mikä olisit, missä kasvaisit?

Yksinäinen (saarni)puu Kaunissaaressa. Toivoen, että muut saarnit olisi tarvittaessa saavutettavissa.

Mine kysyy:

1. Pitääkö kaikkea suvaita?

2. Pahin pelkosi?

3. Toivotko mahdottomia vai vain mahdollisia?

4. Millainen äiti olet tai millainen äiti luulisit olevasi?

5. Mitä näet peilistä?

6. Keitä ovat elämäsi esikuvat?

7. Tuliko sinusta isona se mitä toivoitkin?

8. Meri, järvi vai lampi?

9. Kotisi paras paikka?

10. Mitä löytyy yöpöydältäsi?

11. Mikä tekee päivästäsi juhlan?

Tätä ei kuulunut haastaa, ja kuitenkin kuului? Ilmaannun siis kommenttibokseihinne kutsumaan teitä yhtätoista, jossakin vaiheessa tänään.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äitien tyttärille ja pojille!

ps. KILPAILU LOPPUU HUOMENNA ja numero kakkonen yrittää kiriä. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus auttaa Mineä. Käypä siis äänestämässä, jos et ole vielä käynyt! Linkki blogin sivupalkissa.

Jottei tapahtuisi sukupuolista syrjintää

Jottei tapahtuisi sukupuolista syrjintää, päätin kuvata teille tällä kertaa 'tämän päivän sedän'. Istumassa siinä kaikessa rauhassa ruohottuneen tontin kulmaan raahatulla tuolilla. Katsellen juoksevaa kameran kanssa hössäävää naista tietävästi hymyillen.

Hän näytti siltä, kun olisi sanomassa: "Ystäväni, odotahan vain kun tähän ikään pääset ja ymmärrät, että hiljaa hyvä tulee. Elämässä on kaikki oleellinen tässä käden ulottuvilla."

Turkkilaiset kysyvät toisensa tavatessaan; "Mitä sinulla on ja mitä sinulla ei ole." Peshterassa vastaus kuuluu: "Kaikkea on, ei ole yhtään mitään." Sekin tuli mieleen siinä tiellä pappaa katsellessani. 

On viimeinen ilta. Nukkumista vaille aika palata kotiin.

Päivän täti

Päivän täti ei tyydy perusposeeraukseen. Hän haluaa olla kuin mannekiini. Vaikka ympärillä nauretaan, hän asettuu kuvaan juuri niin kuin haluaa. Ei kiirehdi eikä piittaa muiden reaktioista. Malttaa asettua ja pysyä siinä niin kauan kuin tarvitsee.

"Se on justiinsa hyvä," hän tuumaa kuvan nähtyään.

Sellaista asennetta minäkin haluan oppia. Olla justiinsa hyvä. Täsmälleen sellaisena mallina, kun itseni näen. Muista huolimatta, mutta muut huomioonottaen.

Toinen päiväni Peshterassa on illassa. Oli hyvän täyteläinen päivä.

Hän on täällä taas!

Hän on täällä taas. Kulkee pitkin katuja ja tervehtii tutut. Vaihtaa monta halausta ja poskisuudelmaa.

Uusiakin tuttavuuksia tulee ja ohimennen satutaan kohikkain vaikkapa ystävän anopin kanssa.

"Mitä sinä nyt minua kuvaat, eihän minussa ole mitään erityistä?"

Se ei pidä paikkaansa. Minusta hän on erityinen, kuten katu ja koko tämä kaupunki hänen ympärillään. On kuin palaisi kotiin. Johonkin, johon on tervetullut.