485. tarina (Näin teitä huijataan)

Seison kadunkulmissa ja katselen ylös, oikealle ja vasemmalle. Jatkan sinne missä näyttää mielenkiintoisimmalle. Katseeni haravoi puutaloja, pieniä katuja, mahdollisia maisemapaikkoja jne. Silmäni erottavat kivoja yksityiskohtia, mutta jättävät tyystin huomioimatta roskat tyhjillä tonteilla, rumat tavalliset talot ja ankeat kadut. Näin teitä huijataan ja Istanbulista muokataan sellainen, jollaisena Mine sen haluaa nähdä.

Rakastan puisia taloja. Sen olette joutuneet huomaamaan. Muutenkin valitsen mielummin rosoisen ja elämää nähneen, kun kiiltävän ja uutuuttaan hohtavan. Värimaailmassa minua puhuttelee murretut sävyt ja yllättävät vastakohdat. Ihmiset ovat aina mielenkiintoisia, mutta huomaan huijanneeni teitä istanbulilaistenkin suhteen. Kuvaan mieluummin huivipäitä, kun huivittomia turkkilaisia. Se johtuu huivien väreistä, joista kamera tykkää? Se ei tarkoita sitä, että Istanbulissa kaikki pukeutuisi huiviin tai kaapuun.

Karttelen isoja teitä, viihdyn mielummin niillä pienemmillä. Uusille asuinalueille minua ei saa kävelemään, sillä vuosirenkaat pitää näkyä. En ymmärrä niitä rahamiehiä ja naisia, jotka tahtovat asua kalliilla sitealueilla, kaukana todellisesta elämästä. Minun Istanbulini on ihan muualla, kaukana ostareiden pintaliidosta ja süperlüx-daireista. Siellä missä äidit istuvat ovenpielissä ruokalautaset kädessä ja houkuttelevat pienokaisiaan syömään. Missä miehet ovat kerääntyneet teetupaan pelaamaan tavlaa ja hörppimään kuumaa teetä lasin reunasta.

Minun Istanbulissani kuuluu minareettien huuto, lokkien kirkuminen, laivojen torvien törähdys ja jarrujen kirskunta. Oikeassa kaupungissa pitää haista viemäri, leipä, ruusu, hiki, meloni ja kala. Sillä mikään oikea ei ole hajuton, mauton ja hiljainen.

Lämpötila 24 astetta ja puolipilvistä. Kaupunki hellii minua. Luuleeko se, että en muuten muka kaipaisi sitä poissaollessani? Ja luuleeko se, että en tiedä sen huijaavan? Hikiset helteet on säätiedotuksen mukaan oven takana, mutta silloin me olemme jo muualla? Lomaan on 5 yötä!

484. tarina (Syödään kaapit tyhjäksi)

Muutamia viikkoja sitten blogistaniassa kiersi haaste kuvata viikon ruoat. Aloitin haasteeseen vastaamisen ihan pontevasti. Aikeissani oli kuvata ruoat ja tehdä viikon varrella ruokapostauksia. Sitten tuli eteen toisenlaiset tarinat. Ruoka näytteli niissäkin osansa, mutta ei nämä alla näkyvät viikko-ostoksemme vaan ravintolat, kahvilat ja basaariostokset, joissa lappasimme vieraiden kanssa vatsoihimme sitä mitä mieli teki.

Ruoka on yksi kalleimmista menoeristä joita meillä on. Kuusi henkeä, joista neljä on vielä kasvavassa iässä, kuluttaa runsaasti ruokaa. Käyn kaupassa kerran viikossa ja pyrin ostamaan silloin kaiken tarpeellisen, että ei tarvitse piipahdella kaupoissa muina päivinä. Kassit täyttyvät juomista, lihasta, leivästä, kasviksista ja hedelmistä sekä maitotuoteista. Nämä allaolevat kuvat on varmasti ihan sellainen peruskuva meidän ruokakassista. 

Nyt olemme siinä vaiheessa, jossa loma on ihan kulman takana kurkkimassa ja kotiin ei kannata kantaa enää mitään ylimääräistä. Ennemminkin haasteena on syödä kaapit tyhjäksi ennen seuraavaa keskiviikkoaamua. Kaupassa piipahdellaan siis lähinnä ostamassa se mikä on pakko ja muuten turvaudutaan mielikuvitukseen ja  tyhjästä nyhjäämiseen. Ruoanlaitto alkaa siitä, kun katsotaan kaappiin ja todetaan mitä siellä on. 

Tänään kaapista löytyi esim. yksi kanan savustettu rintapala, puolikas makkaranpätkä, juustoraastetta ja kaksi hiivaa. Kuiva-ainekaapista löytyi vielä purkki tomaattipyrettä ja jauhoja, joten tehtiin sitten pizzaa. Vanhat perunamuussinloput heitän usein sämpylätaikinaan. Marjojen ja hedelmien jämät saa loppunsa rahkan seassa. Salaattiin silputaan sen mitä sattuu vielä löytymään. Tänään oli jäljellä puolikas kerä salaattia, muutama sokeritomaatti ja paprika. Salaattikastikkeena käytämme granaattiomenamehua. 

Meillä lapset syövät eilistä ruokaa jos on pakko. Totuus on kuitenkin se, että aika harva ruoka maistuu uudelleen lämmitettynä kovin hyvälle. Näin ollen onnittelen itseäni aina kun keksin luoda tähteistä jotakin ihan uutta. Jauhelikastike on esim. erinomainen uudistettava. Siitä voi tehdä seuraavana päivänä jauhelihapizzan. Tai kastikkeen voi käyttää munakoisojen, tomaattien tai paprikoiden täytteenä. Perunamuussin voi leipoa taikinaan, kuten myös puurojen loput. Kanan jämistä ja riisin rippeistä tulee hyvää risottoa. Lämpimiin voileipiin voi myös upottaa jos vaikka mitä jääkaapista löytynyttä purkin pohjaa. Kuivahtanut leipä tai pullat saa uuden elämän köyhinä ritareina. Happamassa olemaisillaan olevasta maidosta saa tehtyä pannarin...

Mikä mahtaisikaan olla sinun paras keinosi saada kaapit tyhjäksi. Ilman, että täytyy heittää mitään menemään? 

ps. Lomalle lähtöön on kuusi yötä...

483. tarina (Pakkomielteenä palatsi)

Helmikuussa Istanbulissa surmattiin päähän osuneella iskulla amerikkalainen perheenäiti, Sarai Sierra. Sierra oli matkassa yksin ja oli juuri lähtöä edeltävänä päivänä päättänyt käydä kuvaamassa Bucoleon palatsin. Sierra oli liikkeellä sellaiseen aikaan, jolloin kadut olivat tyhjentyneet ja törmäsi palatsin lähettyvillä väärään henkilöön. Tämän valitettavan tapauksen pääepäilty on mielenterveysongelmista kärsivä turkkilainen mies. Tapaus on saanut runsaasti palstatilaa turkkilaisissa lehdissä, mikä osaltaan kertoo siitä, että Istanbul on matkalaiselle normaalisti turvallinen kaupunki. Sarai Sierralle kävi valitettava huono tuuri ja Turkki toivoo, että se jäisi vain surulliseksi poikkeukseksi.

llman Sarain tapausta en ikinä olisi törmännyt koko Bucoleon palatsiin. Tapauksen jälkeen se on kuitenkin kummitellut mielessäni ja olen kehittänyt itselleni pienoisen pakkomielteen palatsista. Ja koska eilen olin asioilla Euroopassa, ilma oli ihanaisen pilvinen ja viileä, päätin sitten kävellä katsomaan, että mistä siinä palatsissa on oikein kyse. Aloitin siis Eminönüstä, jossa kauppiaan pöydän alla vaani tällainen pieni kisu.

Reittini kulkii Egyptiläiseltä basaarilta suorinta tietä Topkapin palatsille ja sinne muurien toiselle puolelle. Kun muuria pitkin kävelee alas, saapuu Cankurtaraniin, jossa oli myös seikkaillut Istanbulin reissullaan Tiina. Seurasin junanvartta ja kyselin neuvoa palatsille tien reunoilta istuvilta papoilta. Moni heistä ei ollut kuullutkaan koko palatsista ja niinpä neuvoivat minut ensin väärään paikkaan.

Ollessani taas Sultanahmetin reunamilla, tajusin lopulta kysyä, että "Missä on se paikka, jossa amerikkalainen rouva kuoli?" Sen jälkeen neuvoja tiesikin heti mistä oli kyse ja neuvoi minut oikeaan suuntaan. Akbıyıkin alikulusta pieniä teitä pitkin toiselle alikululle ja rantatielle.

Bucoleonin palatsin raunioilla ymmärsin, miksi kukaan ei tiennyt siitä mitään. Theodosius II:n rakennuttamasta palatsista ei ollut oikeastaan mitään jäljellä. Se oli rapistunut aikojen saatossa ja osa siitä oli tuhottu vuonna 1873 Sirkecin rautatietyön vuoksi. Tämä ylläoleva seinämä katseli vilkkaalle rantatielle päin. Itse rauniot olivat aidatut ja sinne ei ollut menemistä. Ei siis todellakaan mikään pimeä hämärä loukko, jonka turisti ymmärtäisi olevan jotenkin vaarallinen. Voi Sarai-raukka.

Kun nyt olin tänne asti tullut, päätin yrittää kiertää palatsin toisellekin puolelle katsomaan mitä siellä oli jäljellä. Näin ollen kävelin seuraavasta alikulusta taas muurin toiselle puolelle ja seurailin siellä katua, joka oli palatsia lähinnä. Siellä löytyi kasapäin hotelleja ja ravintoloita, mutta ei yhtään aukkoa, josta olisi päässyt katsomaan itse palatsia. Utelias löytää kyllä kolonsa ja marssin sisälle erääseen ravintolaan, jonka päättelin olevan aika lähellä palatsia. "Anteeksi, mutta sattuisiko teidän terassiltanne näkymään tuo rantatiellä oleva palatsi?" Kyllä sattui ja rouva oli tervetullut peremmälle.

Pian sain kupin kahvia ja lasin mineraalivettä. Minut neuvottiin istumaan ravintolan terassille, josta siirryin pienen sadekuuron tieltä sisälle ja päädyin omistajan seuraksi kahvittelemaan. "Ystäväni on amerikkalainen historian professori ja luulin hänen lähettäneen teidät tänne", omistaja tuumasi. Utelias omien polkujen kävelijä oli myös tervetullut. Puhuttiin Taksimin tilanteet, sotilasvallankaappaukset, kristittyjen ja muslimien yhteiselot yms. Kahvia en saanut maksaa, missään nimessä, joten kiitin kauniisti ja palasin virskistyneenä ja palatsin nähneenä takaisin kaduille.

Kuppi kahvia ja lasi vettä tulikin ihan tarpeeseen. Kukaan muu ei ollut vielä löytänyt tietään paikan päälle. Katolla olisi kuulema ollut vielä terassi.

Ravintolalta otin suorimman tien kohti ratikkaa. Mennessä pujahdin vielä pieneen taidenäyttelyyn Soğukçeşme-kadun päässä. Jostakin syystä en kuvannut maalauksia, vaan sisäpihan rypälekaton.

Bucoleon palatsi on suoritettu. Mihinkäs sitä seuraavaksi menisi? Jääkaapin perusteella oikea osoite olisi maitokauppa.