Hieman Istanbulin ulkopuolelta löytyy Polonezköy. Suomennettuna kylän nimi on Puolalaiskylä. Nimen perusteella jo voi päätellä, että kylällä on jotakin tekemistä puolalaisten kanssa.
Puola eli vaikeita aikoja 1775 vuodesta lähtien. Oli maan puolittamista ja monenlaista sotaa. Jostakin syystä ottomaanit eivät katsoneet Puolan kurmottamista hyvällä, vaan ryhtyivät auttamaan Puolaa sodassa Venäjää vastaan. Yhteistyön tuoksinassa prinssi Adam Czartoryski perusti vuonna 1841 Istanbuliin Puolan lähetystön. Lähetystön johtoon hän kutsui kuuluisan puolalaisen runoilijan Michal Czajkowskin. Krimin sodan jälkeen puolalaiset saivat luvan perustaa oman yhteisönsä nykyiseen Puolalaiskylään, josta tehtiin 3.3.1842 ikuinen vuokrasopimus.
Kylään kasvoi vahva ja toimelias puolalainen yhteisö. Aikojen saatossa alkuperäisväestö on sekoittunut turkkilaisten kanssa, mutta edelleen kylässä on puolalainen tunnelma. Se tulee rakennuksista, ravintolan listalta löytyvästä possusta, kylän laidassa olevasta kirkosta ja kristillisestä hautausmaasta. Kylä vaalii myös alkuperäänsä järjestämällä erilaisia tapahtumia. Näistä kuuluisin lienee kesäkuussa järjestettävä kirsikkajuhla.
Me käymme kylässä yleensä kahdesta syystä. Ensimmäinen on metsässä kulkeva kävelypolku. Se on juuri sopivan mittainen lasten kanssa kierrettäväksi ja siellä pääsee mukavasti metsätunnelmaan. Oksat varjostavat polkua. Kesällä vihreänä, syksyllä hieman ruskaan vivahtaen. Toinen on Leonardo-ravintola, jossa saa hyvää ruokaa hienossa miljöössä. Kesällä puutarhassa puiden alla ja kukkaistutusten vieressä. Talvella sisällä takkatulen ääressä.
Polonezköyhin on tehty eräskin retki. Kuljetettu sinne sukulaisia. Lähdetty äitien ja lasten kävelylle. Vietetty monet läksiäiset (niistä seuraavan kerran) ja järjestetty konferensseja ja tapaamisia. Valitettevasti Polonezköy on saanut myös kyseenalaista mainetta. Se selvisi miehille, kun ehdottivat kirkon miestenretken pitopaikaksi Polonezköytä. Vaivaantuneiden hetkien jälkeen joku paikallisista sai sanottua, että Polonezköy on varsin tunnettu "miestenretkistä". Sinne tavataan viedä venäläisiä ilotyttöjä muutaman tunnin hotelliretkille, joten jokainen kyllä ymmärtää millaisesta retkestä on kyse, kun paikaksi valikoituu Puolalaiskylä. Sillä kertaa valikoitiin siis ihan toinen retkikohde.
Toisen kerran mieheni päätti, että vie siitäkin huolimatta kokousväen kylän hotelliin kokoustamaan. Ajatteli, että samalla saavat käydä saunomassa ja syödä hyvät ruoat kokouksen päätteeksi. Hän soitti siis hotelliin ja rupesi järjestämään asiaa. Oli sovittu kokouksista ja ruoasta, sitten oli saunan vuoro. "Onhan siellä sauna vain miehille?" mieheni kysyi. "Ei, ei missään nimessä vain miehiä!" vastasi henkilö puhelimen toisessa päässä kovin paheksuvasti. "Miksi ei, eikö saunaa voi varata vain meidän ryhmämme käyttöön?" Hetken ajan päästä mieheni ymmärsi, että puhelimen päässä oli taidettu ymmärtää asia vähän väärin. Hotellin politiikkaan kelpasi tavan hotelliasiakkaat ja "miestenretkeläiset", mutta ei kuitenkaan "vain miehille"- toiminta. Meni aikansa ennen kuin mieheni sai selvitettyä, että kyseessä todellakin oli ihan tavallinen työkokous, jossa nyt vaan sattui olemaan pelkästään miehiä. Ja saunassa oli tarkoitus saunoa miesporukalla, ei puuhailla mitään muuta.
























































