"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

tiistai 11. lokakuuta 2011

71. tarina (Ani- aaveita kaupungissa)

Usko meinasi loppua. Tie oli niin pieni ja vaivainen. Matkaoppaan mukaan Ani kilpaili loistonsa aikoihin mahtavuudessaan Konstantinopolin kanssa, tarjoten muuriensa sisällä suojan yli 100 000 asukkaalle. Kaupunki oli myös ollut uratialaisten pääkaupunki, sitten armenialaisten piispankaupunki. Miten niin merkittävä kaupunki voisi olla täysin syrjässä kaikesta?

Tyhjän jälkeen saapui kylä. Ovien suussa kurkkivat pikkulapset ja kylänraitilla köpöttelivät kanat. Taloja ei voinut olla montaa enemmän kuin kymmenen. Kylän takana nousi edessämme massiiviset kaupunginmuurit. Aivan kuin vika paikkaan nostetut kulissit. Olimme saapuneet Aniin.



Suuresta portista kävelimme sisälle kaupunkiin, jota ei enää ollut. Pelkkää tuulen pieksämää ja auringon polttamaa maata. Tallattuja polkua ja siellä täällä kohoavia punatiilisiä kirkon raunioita. Keskellä aluetta virtasi rajajoki, jonka toiselle puolelle jääviin raunioihin ei ollut menemistä. Siellä lepäsi Armenia.






Kolmen tunnin ajan vaelsimme kirkosta toiseen. Ne olivat rapistuneita ja sortuneita, seassa muutamia ihmeellisen hyvin säilyneitä yksilöitä. Ihailimme haalistuneita kuvia Raamatun kertomuksista ottaen kiitollisena vastaan kattojen suoman varjon. Lapsia mietitytti mihin talot olivat hävinneet? Missä aaveet asuvat aavekaupungeissa joissa ei ole niille koteja?







Portilta katsoimme vielä taaksemme. Ani jäi seisomaan Turkin ja Armenian rajalle. Mongolien valtaamana ja hylkäämänä, maanjäristysten ja ajan runtelemana, mutta niin kauniina ja surumielisenä. Me jatkoimme matkaamme. Väistellen lammaslaumoja, lehmiä ja paimenia  kunnes edessä häämötti se lumihuippuinen vuori.




8 kommenttia :

anumorchy kirjoitti...

Aika mystisen nakoinen tuo Ani. Ja matka jatkui varmaan Doğubeyazıtiin? Siella kavimmekin, Vanin suunnalta ajelimme. Aika polyinen perakyla sekin oli, siis aivan positiivisessa mielessa. Juuri tuollaisia "aika on seisahtunut" paikkoja haluan nahda. Hotellimme oli aika murju, mutta upea nakyma Araratille joka nayttaytyikin aamuauringossa kaikessa komeudessaan.

Karoliina kirjoitti...

Upea paikka ja ihanat kuvat!

A kirjoitti...

Oikein hienoja kuvia, kiitos niistä, Mine<3

Mine kirjoitti...

Anu: Sinnehän me menimme. Ja tykkäsin kovasti siitäkin peräkylästä:). Kohta seuraa tarinoita siis sieltä.

Karoliina: Se oli upea, eli kun pääsette sinne Karsiin niin muistakaa Ani!

Aili: Kiitos kiittämästä:).

Jael kirjoitti...

Miten kiehtovalta näyttävä paikka!

Anonyymi kirjoitti...

Karvat nousivat pystyyn tätä lukiesssa, niin hyvin tunnelma välittyy kuvista. Pelkkä ajatuskin siitä, millaisia tarinoita noillakin rakennuksilla on, saa hiljaiseksi. En malta odottaa seuraavaa tarinaa. :)

Helist

Mine kirjoitti...

Yaelian: Eikö olekin. Ja saimme täälläkin melkein yksityiskierroksen, sillä näihin paikkoihin ei moni eksy. Aika sääli, sillä olisivat kokemuksen arvoisia.

Helist: Sitä minäkin mietin, että mitä kaikkea nämä seinät ovat nähneetkään. Anissa tosin suurin osa seinistä oli maantasalla, joten eivät näe ainakaan enää mitään:).

Jenni kirjoitti...

Kiitos, Mine, naista kuvista ja luvasta kayttaa yhta niista blogissani. Kyseinen kirjoitus vuoden 2016 uusista maailmanperintokohteista on nyt julkaistu taalla: http://globecalledhome.fi/2016/08/uudet-maailmanperintokohteet-2016/ :)