Päivälleen 11 vuotta sitten jätimme jäähyväisiä Helsingin lentokentällä. Olimme muuttamassa Istanbuliin. Omaisuutemme oli mahdutettu pariin matkalaukkuun, rattaisiin sullotuihin nyssäköihin ja käsimatkatavaroihin. Käsipuolessamme keikkui kaksivuotias esikoinen ja rinkassa maailmaa ihmetteli seitsemän kuukautinen kuopuksemme. Olimme vielä nuoria ja täynnä luottamusta siihen, että elämä kantaa.
Lentokoneen ikkunasta katselin Suomea, joka hukkui lumipyryyn. Jotakin lopullista siinä tuntui tapahtuvan, vaikka olimme tietenkin aikeissa palata, sitten joskus. Vaihtolentoon ehtiminen meni tipalle. Juoksimme hikipäässä pitkin kenttää. Minulla vauva rinkassa ja miehellä sylissä esikoinen. Tavarat painoivat ja luulin, että emme ikinä ehdi. Ehdimme kuitenkin.
Istanbul otti meidät lämpimästi vastaan. Suomen pakkasista siirryimme noin 20 asteen lämpötiloihin. Ajattelin, että näytämme varmasti huvittavilta toppavarusteissamme. Automatkan ajan katsoin ympärilläni vellovia talomeriä ja mietin, että täällä jossakin tulee olemaan koti. Tahdoin kovasti meidän tulevan kaupungin kanssa toimeen. Itse rakastin sitä alusta asti, palavasti ja lujaa. Rakkautta ensisilmäyksellä.
Asettautuminen kesti useamman kuukauden. Miten monta asiaa oli opittava ennen kuin kaikki paperit, kalusteet, sähköt, vedet jne. oli ostettu ja hoidettu. Lopulta meillä oli oma osoite, omat kalusteet ja oma Istanbulilainen arki. Usein vetäydyin kodin ikkunan ääreen ja katselin alla levittäytyviä kattoja tai kattojen takana avautuvaa merta. Tiesin tulleeni kotiin. Tiesin meidän pärjäävän. Meistä oli tullut istanbulilaisia.
Sittemmin koti on vaihtunut toiseen. Perhe on kasvanut yhdellä Kotkan pojalla ja yhdellä Istanbulin tytöllä. Mies on vaihtanut työpaikkaa. Lapset lähteneet koulutielle. Olemme vanhentuneet yhdellätoista vuodella. Istanbul lihonnut muutaman Helsingin verran. Itse onneksi vain noin 5kg. No, ehkä kuitenkin kahdeksan?
Kiitos yhteisistä vuosista, on ollut ilo elää kanssasi.
Lentokoneen ikkunasta katselin Suomea, joka hukkui lumipyryyn. Jotakin lopullista siinä tuntui tapahtuvan, vaikka olimme tietenkin aikeissa palata, sitten joskus. Vaihtolentoon ehtiminen meni tipalle. Juoksimme hikipäässä pitkin kenttää. Minulla vauva rinkassa ja miehellä sylissä esikoinen. Tavarat painoivat ja luulin, että emme ikinä ehdi. Ehdimme kuitenkin.
Istanbul otti meidät lämpimästi vastaan. Suomen pakkasista siirryimme noin 20 asteen lämpötiloihin. Ajattelin, että näytämme varmasti huvittavilta toppavarusteissamme. Automatkan ajan katsoin ympärilläni vellovia talomeriä ja mietin, että täällä jossakin tulee olemaan koti. Tahdoin kovasti meidän tulevan kaupungin kanssa toimeen. Itse rakastin sitä alusta asti, palavasti ja lujaa. Rakkautta ensisilmäyksellä.
Asettautuminen kesti useamman kuukauden. Miten monta asiaa oli opittava ennen kuin kaikki paperit, kalusteet, sähköt, vedet jne. oli ostettu ja hoidettu. Lopulta meillä oli oma osoite, omat kalusteet ja oma Istanbulilainen arki. Usein vetäydyin kodin ikkunan ääreen ja katselin alla levittäytyviä kattoja tai kattojen takana avautuvaa merta. Tiesin tulleeni kotiin. Tiesin meidän pärjäävän. Meistä oli tullut istanbulilaisia.
Sittemmin koti on vaihtunut toiseen. Perhe on kasvanut yhdellä Kotkan pojalla ja yhdellä Istanbulin tytöllä. Mies on vaihtanut työpaikkaa. Lapset lähteneet koulutielle. Olemme vanhentuneet yhdellätoista vuodella. Istanbul lihonnut muutaman Helsingin verran. Itse onneksi vain noin 5kg. No, ehkä kuitenkin kahdeksan?
Kiitos yhteisistä vuosista, on ollut ilo elää kanssasi.
14 kommenttia :
Ihanasti teillä tuo aika mennyt, ja perhe on lisääntynyt kahdella jäsenellä;)
Oikein hyvää ja antoisaa tulevaisuutta koko perheellenne.<3
Mukavaa uuden viikon alkua, Mine.<3
Miten minua rupeaa melkein itkettämään täällä...oi että. Te löysitte toisenne, rakastuitte ja ensirakkaus on muuttunut kiintymykseksi ja syväksi ystävyydeksi...ja niin, kaupunkien kanssakin voi käydä niin. Sen kyllä tietää heti, ihmisistä ja kaupungeista, että ollaanko samalla aaltopituudelle vai ei. Olen niin iloinen teidän puolesta :)
Todella liikuttava, koskettava kirjoitus!
Meillä määränpäänä Istanbul ja Mardin 4.4-30.4 ja sitten takaisin koti Suomeen. Aina jää kyllä suuri kaipuu takaisin Turkkiin, miehellä toki enemmän.
Todella ihana blogi sulla =)
Aili: Aika tuntuu juoksevan jatkuvasti nopeampaan ja nopeampaan. Etenkin kun aikaa katsoo taaksepäin. Meitä vuodet täällä ovat pitäneet hyvin. Hyvää viikkoa myös sinulle Aili.
Kirjailijatar: Kyllä minä olen miettinyt sitäkin, että asiat olisivat voineet mennä ihan pieleenkin. Hullun rohkeat ostivat sian säkissä. Ajattele jos en olisikaan tykännyt Kaupungista yhtään. Millaiseksi yhteiselomme sitten olisikaan muodostunut? Ihan kun järjestetty avioliitto. Tässä puoliso, nyt alat rakastamaan. Tai tulet edes hänen kanssaan toimeen.
Daniela: Voi, onko miehesi Mardinista? Se on ihan lempipaikkojani Turkissa! Olimme siellä reissussa kolmisen vuotta sitten (oletkin kai lukenut tarinani sieltä?) ja ihastuimme kovasti siihen mitä löysimme. Oikein hyvää matkaa teille kaikille, toivottavasti teillä on hyvä loma. Ja toivon vielä, että asetutte taas hyvin matkan jälkeen Suomeen. On vaikeaa elää sydän kahdessa paikassa. ps. Käyn välillä kurkkailemassa nelilapsista arkeasi, tutulta tuntuu:). Kaksosista minulla ei kyllä ole kokemusta, enkä taida enää yrittää sitä hankkiakaan:D.
Kerroita ihanasti rakkaudestasi İstanbuliin. Minulla tama rakkaus on Antalyaa kohtaan. Ja sita myöta tietysti Turkkia ja turkkilaisuutta kohtaan.
Minulla tietysti ovat vaikuttimet vahvat turkkilaisen aviomiehen kautta.
Mutta tekin olette taalla sen 11 vuotta viihtyneet. İhana asia.
Olipa mukavaa lukea miten alkoi elämänne Istanbulissa.Hyvin olette kasvaneet yhdessä:kaupunki ja perheenne:)
Hienoa, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Toisinkin olisi voinut käydä. Minä en ole koskaan suinpäin rakastunut mihinkään kaupunkiin, ja Lontooseenkin kyllästyin 12-vuoden jälkeen. Tai en siis Lontooseen, vaan sen kalleuteen ja vähän muihinkin seikkoihin.
Joskus pitää vaan uskaltaa ja luottaa, että siivet kantavat.
Ja me lukijat olemme tietysti onnellisia, että olet edelleen rakastunut, koska saamme nauttia näistä ihanista postauksista. Long may it continue.
Sateenkaari: Ei ole maata ilman sen kansaa. Helpottaa huomattavasti eloa, jos rakastaa kaupungin lisäksi sen ihmisiä:).
Yaelian: Meille sattui hyvin. Yhteenhieotumisvaiheessa kipinöitäkin lensi ja siitä aiheutui kipujakin. Niinhän se on kaikissa rakkauksissa.
Vihreatniityt: Onhan niitä harmejakin, mutta eivät ole ylipääsemättömiä. Ainakaan vielä. Minä ihastun helposti kaupunkeihin. Budabest, Varsova, Mardin, Sighisoara. Harvoin kuitenkin tulee sellaista; "tänne haluaisin jäädä ja tänne kuulua". Kaikista käymistäni paikoista luulen, että Lissabon voisi olla jotakin vähän Istanbulin veroista. En tiedä varmasti, sillä olin siellä vain hetken.
Istanbuliin ei voi kyllästyä, sillä joka nurkan takaanta löytyy jotakin uutta. Sopivassa sekoituksessa kaikkea, hyvässä ja pahassa. Tässä kaupungissa olen siis kiinni ja vieläpä ilomielin.
Eri näköistä, jännää.
(luin kommenttisi vaaleista, tiesitkö että Islannin naispresidentti oli naimissa naisen kanssa, eikä kenenkään tarvinnut sitä "hävetä"...)
Hannele: Kuvat edellisen kodin ikkunasta. Nyt on toisenlaiset näkymät:).
Olen lipsautellut kommenttejani vain muutamien muiden blogeissa heidän postaustensa innoittamana ja pitänyt politiikan oman blogini ulkopuolella. Kuinka siivoa käytöstä minulta:). Niin tästäkin eteenpäin tässä blogissa ja suljen nyt tämän keskustelun omalta osaltani muidenkin blogeissa tämän kommenttini jälkee. Minulla ei ole tarvetta ajaa näitä asioita sen kummemmin. Etenkään nyt, kun valinta on tehty ja asia ajoi ohitse.
Ihminen häpeää sitä mikä on hänen mielestään sopimatonta siinä olemassaolevassa tilanteessa, jossa hän on. Jos ei hävetäkään olla alasti saunassa muiden alastomien joukossa, hävettäisi useampaa ihmistä huomata olevansa alasti ostoksilla esim. Prisman juustohyllyillä.
Meissä ihmisissä on eroja, myös suhteessa siihen mikä meistä on sopivaa ja oikein ja mikä sopimatonta ja väärin. Minua hävettäisi kyläillä alasti toisten alastomien kodeissa, tai asuntovaunuilla alasti muiden alastomien kanssa leirintäalueella. En olisi luonteva nudisti. Dokumentista näin, että jollakin toiselle se on ihan luonnollista ja kivaa. Ei minulla ole tarvetta mennä heidän joukkoonsa mieltäni pahoittamaan tai omia näkökohtiani esittelemään. Leireilköön ja kyläilköön rauhassa alastonna, mutta toivon kyllä, että pukevat päälle, kun tulevat julkisille paikoille. Muuten kokisin varmaan myötähäpeää?
Minun näkemyksilläni varustetulle ihmiselle joka elää tässä sosiaalisessa elämänpiirissä jossa nyt elän olisi Haaviston voitto aiheuttanut häpeää. Setassa se tieto sen sijaan olisi otettu riemulla vastaan, kuten monessa muussa "avarakatseisemmassa" olohuoneessa, niin Suomessa, Islannissa, Turkissa, kuin Ruotsissakin.
Toisen voitto, on toisen tappio. Ei siis mielestäni voi sanoa, että Islannnin presidenttiä ei kenenkään tarvinnut hävetä. Sinun ei tarvinnut, eikä minunkaan, koska emme ole islantilaisia. Joku "ahdasmielinen" islantilainen sen sijaan todennäköisesti häpesi. Se oli hänen tunteensa ja hänellä oli siihen ihan täysi oikeus. Niin kuin minulla omaani ja sinulla omaasi.
Peace!
Heissan!
Juu on mieheni Mardinista. Ja minäkintykkään paikasta paljon. Niin on kaunista :).
En ole lukenut vielä tarinaasi sieltä. Pitääkin etsiä se tuolta tarinoistasi.
Täällä on niin paljon mielenkiintoista luettavaa ja aivan mahtavia, kauniita kuvia.
Mukavaa sunnuntain jatkoa.
Daniela: Löytyy tuolta Tarinat 2-20 Kaakkois-Turkki- osiosta. Oli ensimmäinen reissu jonka kirjoitin ja josta blogini aloitin. Blogiarkistossa nämä alueet on vuoden 2011 kesäkuussa. Oi oi, ihania ovat ihania. Tuli ihan Mardinia ikävä.
Hei,
löysin tänne vasta äsken ja jäin heti lukijaksesi. Olen kahden vuoden aikana ollut kolme kertaa Istanbulissa lomalla ja olen ihastunut kaupunkiin. Hauskaa kun löysin sinut! Palaan paremmalla ajalla lukemaan enemmänkin.
Savisuti: Mukavaa kun tulit ja jäit! Tervetuloa matkaan. Istanbul on ihana kaupunki!
Lähetä kommentti