433. tarina (Istanbul - kävelin sinulle Fatihin)

Sade piti taukoa ja minulla oli asioita toisella puolella salmea. Päätin lenkkeillä samalla siellä puolella ja kävellä sinulle Fatihin.  Se tapahtui näin: Laivasatamasta lähdin seuraamaan Kultaisen sarven rantaa. Oikealla puolellani virtasi vesi ja vasemmalla puolella tien takana, talot nousivat rinteeseen. Ensimmäisen alikulun alla oli sympaattisen näköinen seurue leiriintyneenä. Ympärillä pörisivät autot ja kiirehti Istanbul, mutta nämä istuivat siinä pannua lämmittämässä aivan kuin olisivat aikeissa ryhtyä letunpaistoon. "Kuvaa vain," tuumasivat, kun kysyin lupaa, ja asettuivat poseeraamaan huvittunein ilmein. 

Seuraavaksi alitin akveduktin. Nykyisin sen yli ei virtaa vesi janoisille juotavaksi. Ali sen sijaan kulkee jatkuva autojen virta kohti Atatürkin siltaa tai Yenikapin laivasatamaa. Minä hyppelin siellä jossakin autojen välissä ja koitin päästä tien toiselle puolelle. Siellä ryhdyin vaeltajaksi ja valitsin jokaisessa kulmassa sen tien, joka näytti mielenkiintoisimmalta, mutta vei suunnilleen oikeaan suuntaan. Ajatuksenani oli käydä kuvaamassa Fethiye-moskeijaa, joka on aikanaan ollut kirkko.

Alue oli riemastuttava tuttavuus. Sopivan rähjäistä, värikästä ja yllätyksiä kulmien takana, kuten vaikka tuo moskeija, jonka heti arvasin vanhaksi kirkoksi. Siellä se piilotteli katujen keskellä ja talojen ympäröimänä. Minä kurkistelin pihalla ja koetin päästä sisään, mutta en onnistunut. 

Kyltti ovella kertoi rakennuksen olevan luostarin kirkko 1100-luvulta, joka oli muutettu moskeijaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut se, jota olin etsimässä.

Kadun reunassa käveli kaksi mustakaapuista tätiä, joilta kysyin tietä Çarşamban kaupunginosaan, jossa Fethiye-moskeija sijaitsee. Pian löysin itseni valkoisen Tofaksen kyydistä. Autoa ohjasi vanha harmaapartainen mies, joka oli pukeutunut salvarihousuihin, kaapuun ja turbaaniin. Toinen mustapukuisista naisista istui eteen ja toinen tuli viereeni takapenkille. Noin viidentoista minuutin aikana hän ehti kertoa, kuinka musta kaapu tuo naiselle rauhan. Kuinka sen kanssa voi kulkea rauhassa kadulla ja piilossa miesten katseilta. Kaapu antaa naiselle onnea. Seuraavaksi hän kertoi tuomiopäivän olevan tulossa ja kehoitti minua olemaan valmis. "Siellä punnitaan kaikki syntisi, pahat tekosi ja sanasi, mutta onnellinen on se, joka siitä selviää ja pääsee paratiisiin." Minua kehoitettiin kääntymään islamiin, joka toisi minulle suuremman onnen, kun sadat tuhannet enkelit voivat tarjota. Sitten rouva suukotti poskeni, sanoi, että olen "tosi makea" ja poistui autosta.

Nyt etupenkin vanha setä puhkesi puhumaan ja kertoi Jumalan olevan hyvä. Nytkin hän mahdollisti heille tällaisen ihanan palvelutehtävän, kun sattuivat juuri olemaan matkalla sen paikan ohi, johon minä olin matkalla ja näin saivat auttaa minua. "Kiitos Jumalalle ja teille," sanoin takapenkiltä ja aloin itsekin taas olemaan kartalla. Lähtiessä minut siunattiin ja etupenkki tahtoi tietää nimeni. Sieluni silmin näin, kuinka tulevat varmasti rukoilemaan puolestani, nuo ihanat avuliaat ystävät:). 

Siunaus kyllä loppui siihen, sillä Fethiye-moskeija oli keskiviikkoisin kiinni. Lähdin siis paluumatkalle, en tyhjin käsin vaan kokemusta rikkaampana. Ohi valtavan kokoisen Cüppeli-opettajan kuvan. Çarşamba- kaupunginosa on islamilaisen Ismail ağa- lahkon aluetta. Lahkon jäsenet pukeutuvat niinkuin profeetta. Naiset mustiin kaapuihin ja miehet salvarihousuihin ja viittamaiseen takkiin sekä turbaaniin. Alueen kaduilla oli siis hieman vaikea sulautua massaan ja kuvaaminen oli aika jännittävää hommaa, sillä sitä ei alueella katsota hyvällä.

"Valokuvaaminen on syntiä," kertoivat minulle nämä kaksi vastaan tullutta miestä.

Sinne jäi taakse Çarşamban ja Fatihin kaupunginosat. Sain omistaa taas hetkeksi lähes tyhjät kadut. Rapistuvat talot, auringon valon pilkistämässä pilven takaa ja ikkunalaudoilla keikkuvat kukat. Kävelin pieniä katuja, suuria teitä ja alikulkuja. Kunnes tapasin katujen "oikean omistajan".  Siinä tuolia kuvatessani, jossakin tien mutkassa, saapui viereeni nuori mies ja kielsi minua kuvaamasta. "Siis mitä tässä nyt ei saa kuvata? Tätä tuoliako vai tätä katua?" "Ei mitään täällä," vastasi nuori mies. "Ja millä oikeudella sinä sen kiellät," tahdoin tietää. "Minä omistan tämän alueen, sillä oikeudella." Tällaista ei olekaan aikaisemmin minulle tapahtunut. Istanbulissa ei siis ole "Euroopan omistajia", mutta "kaupunginosien omistajia" näköjään löytyy.

Lopulta saavuin Sultanahmetille. Kuvasin teille Yerebatanin (siitä huomenna) ja ihastelin tätä mosaiikkiseinämää tien toisella puoella. Lopuksi laskeuduin rantaan, ohi kumarassa kulkevien kantajien ja kävin ostamassa ne asiat, joita varten olin tälle puolelle salmea saapunutkin. 

Rukouskutsu kaikasi, otti kaikuvoimaa talojen seinistä. Monisti äänensä muiden minareettien yhtyessä kuoroon. Kurkin ohi mennessäni sisään raollaan olevista ovista ja astuin rannassa odottavaan laivaan. Yli rukouskutsun kaikui jo kodin kutsu. 

Oli hieman pitkä matka tällä kertaa, toivottavasti ette väsyneet...