605. tarina (Reippaat naiset rannalla)

Ystäväperhe on saapunut Istanbuliin. Eilen istuttiin meillä iltaa. Oli keittoa ja sämpylöitä, kaksi kitaraa ja laulut. Tänään päätettiin olla reippaita ja lähteä heti aamusta kävelylle. Istanbul jatkaa tyylikkään harmaata linjaansa, mutta ei annettu sen haitata. Mies heitti meidät työmatkallaan rantaan ja laiva vei meidät mennessään klo. 9.25. Oli pikkunainen, nuoria kauniita naisia ja meitä keski-ikää hipovia reippaita rouvia.

Ja mikä määrä meduusoja!!!

Ylitettiin salmi ja jäätiin pois Arnavutköyssä. Otettiin nokka kohti Rumelihisaria ja pistettiin kävellen. Bebekissä oli tarjolla houkutuksia, mutta ei sorruttu niihin. Tammikuu on älä osta mitään kuu. Tosin kävellessä puhuttiin, että tammikuu on liiran kurssin ja alennusmyyntien vuoksi ehkä kannattaisi ostaa kuu. Katsotaan kummaksi se muodostuu. 

Purjevene myytävänä!

Päätän viedä naiset Tevfikin kotiin, kun se nyt jää matkan varrelle. Ehdimme paikalle juuri ennen kouluryhmää. Astumme olohuoneeseen, työhuoneeseen ja katsomme Tevfikin kuoleman sängyn vierestä. Esittelen talon, aivan kuin kävisin siellä yhtenään. Tuossa on ruokahuone ja tässä Tevfik kuoli. 

Rumeli Hisari on käännöspiste. Siellä tankataan energiaa. Lämmin Menemen ja kuppi kahvia ja johan taas jaksaa. Reippaat naiset ei tosin jaksa reippailla takaisin, vaan istahtavat bussiin ja huristavat sillä satamaan. Hyppäävät sieltä laivaan ja vaihtavat taas bussiin. Huomasin kuitenkin piristyväni ja aivojeni jo raksuttavan seuraavaa kävelyreittiä miettien. Mihinhän sitä kävelisi ja milloin?

Ainiin, huomaattekos, että joku tosi kiltti on saanut uuden kameralaukunkin? Sen tosin ei pitänyt olla joululahja, vaan tilasin sen jo syksyllä. Tilaus viipyi ja lähettelin huolestuneita ja lopulta kiukkuisia kyselyitä laukun perään. Lopulta noin kaksi kuukautta tilauksesta, laukku pääsi matkaan. Ja viipyi matkalla reilu kolme viikkoa.  Kulki vielä edestakaisin Turkin postipojan mukana, mutta saapui kuin saaapuikin helpottuneen omistajansa luo. Olihan se odotuksen arvoinen. Minusta. Tämänkin vuoksi tammikuu on sittenkin se älä osta mitään  kuu!

544. tarina (Albaanialaiskylän pitsihuvilat)

Istanbulini pukeutuu pilviharsoon. Lokkien kirkuna pääni päällä ja aaltojen loiske salmen seinustoihin. Lautalla syödään aamupalaa, luetaan päivän uutiset ja naputellaan tekstiviestejä. Istun tosielämän reality sarjan äärellä. Tämän päiväisen jakson nimi on Albaanialaiskylän pitsihuvilat. Istukaa tekin alas, sillä laiva on juuri lähdössä.

Matka Arnavutköyhin kestää vain noin 10 minuuttia. Hetkessä olen uusien mahdollisuuksien äärellä. Kaikki vielä ennaltakävelemättömät tiet risteilevät edessäni. Arnavutköy on vanhojen puutalojen ulkoilmamuseo. Toinen toistaan kauniimpi pitsiunelma nousee arjen keskellä, kuljettaen kävelijää menneiden aikojen taakse. Oli aika, jolloin täällä asui albaanialaisia, sitten kreikkalaisia ja juutalaisia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Arnavutköytä asutti kirjojen mukaan 493 turkkilaista ja 5973 kreikkalaista. Juutalaisten lukumäärää en löytänyt, mutta google kertoo heidän muuttaneet alueelta pois Arnavutköyn suuren tulipalon jälkeen vuonna 1877.

Kuljen ylös ja alas. Ylös ja alas. Mitähän tuon kukkulan takaa voisi vielä löytää? Mansikoita ei ainakaan näy, vaikka Arnavutköy olikin aikoinaan tunnettu nimenomaan ottomaani mansikoistaan, jotka olivat kuivempia ja pienempiä kuin nykyiset mansikat. Tosin eihän nyt ole mikään mansikka-aikakaan. Sen sijaan täällä kasvaa granaattiomenoita, joita voisin poimia matkani varrelta, jos kehtaisin.

Viime viikolla kirjoittaessani teille kävelyretkestäni Arnavutköyn ohitse, sain sähköpostia ystävältäni. P-rouva, joka silloin vielä oli neiti, vietti nuorena opiskelijana vuoden 1960-luvun Istanbulissa. Myöhemmin hän saapui perheineen Istanbuliin -90-luvulla ja oli lopulta meidän ilonamme miehensä kanssa 10-vuotta 2000-luvun Istanbulissa. Nämä muistot tulivat hänelle mieleen istanbul-kuviani katsellessa:

"Olen katsellut kuviasi blogistasi ja seurannut patikkareissujasi. Vuonna 1994 huhtikuussa, jolloin asuimme Etilerissä, patikoin alas Arnavutköyhin, ystävääni S:ä tapaamaan. Hän oli siinä vaiheessa kuuden lapsen äiti..."

"1967 Istanbul päättyi Cumhuriyet caddesin mäellä Şişliin. Sitten alkoivat kylät, kuten Etiler, Sariyer ym. Siltoja ei ollut ja koko Aasian puoli näkyi aikalailla metsäisenä maisemana. Tiet olivat hiekkateitä ja kaupungin kadut aika huonossa kunnossa. Puutaloja oli esim. Bebekissä, Arnavutköyssä ja rannoilla enemmän kuin nykyään, sillä monet ovat luhistuneet tai palaneet, kun niiden rakentajat ovat lähteneet.

Kadut olivat huonosti valaistuja, eikä olisi voinut kuvitellakaan lähtevänsä illalla ulos. Jo pelkästään kulkukoiralaumat olivat pelottavia. Kadut olivat myös erittäin likaisia. Koiran raatoja yms. näkyi kaduilla. Meillä ei saanut olla kameraa! Emme saaneet juoda kahvia, kun se oli niin kallista silloin. Voi että olin laiha silloin. Rahaa kun ei ollut edes Dolmusin käyttöön. Syötiin vain perusvihanneksia, valkoista leipää ja katukauppiaalta ostettua yugurttia. Liha oli kallista ja lihakaupat todella epämääräisiä roikkuvine ruhoineen, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. 

Nyt voin vain muistella ja ihastella näitä kuviasi. Kiva, että kokoat niitä."

Haluaisin aikakoneen ja päästä näkemään P-rouvan Istanbulin. Sen keksimistä odotellessa kierrokseni jatkui, sillä minä haluaisin olla laiha, kuten P-rouva silloin. Onneksi kävelytiet ovat paremmat ja koiranraatoja ei ole näkyvissä. Päiväunilla olevia koiria kuitenkin, kuten tämä, joka oli oikein asettunut tämän rakkaudentunnustuksen alle.

Pian olen taas siellä mistä lähdin. Kuljen siis vielä hetken seuraillen rannanmyötäisiä teitä. Epämääräisyydestä, liasta ja puutteesta ei nykypäivän Istanbulissa tarvi enää kärsiä, ellei ole rahaton. Kaupat pursuavat toinen toistaan herkullisemman näköisiä houkutuksia. Arnavutköy on myös tunnettu kalaravintoloistaan, joita rannassa seisoo vieri vieressä. Tähän aikaan aamusta ne ovat vielä tyhjät, mutta täyttyvät varmasti viimeistään iltaan tultaessa.

Tämän huvilan jälkeen lenkkeilijä hyppäsi ruuhkabussiin ja huristi Besiktasiin. Hyppäsi sieltä laivaan ja lillui yli Bosborin kohti Aasiaa ja työpäivää. Ensi kerralla kävellään sitten Istanbulin Vauva, eli Bebek. 

Kiitos muisteloista mrs P!