540. tarina (Sinne minne Orhankin)

Orhan Pamuk on kiistelty hahmo Turkissa. Toiset tykkäävät, toiset ei sitten yhtään. Osa turkkilaisista pitää häntä maanpetturina. Luulen, että moni tähän ryhmään kuuluva ei ole koskaan lukenut kirjailijan yhtäkään kirjaa, vaan jatkaa kuulopuheiden ja oletusten sarjaa, joihin on hyvin vähän totuuspohjaa löydettävissä. Toiset taas jakavat minun ajatusmaailmaani ja pitävät hra Pamukkia loistavana turkkilasten tunnelmien tulkkina. Rakastan kirjoista löytyvää melankolista, hieman nukkavierua, mutta silti niin elämänmyönteistä Turkkia. Kaihomieltä johonkin menneeseen, mutta samalla vaikeuksienkin takana pilkottavaa optimismia ja kykyä tarttua hetkeen. Orhanin Istanbul on itselleni kirja, josta löydän myös sen oman Istabulini. Kallellaan olevat puutalot, lauttamatkat ja nukkavierut teehuoneet takakujilla.

Lenkkeilyn aloittaminen hieman pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen vaatii tarpeeksi motivoivan kohteen. Päätin siis lähteä sinne minne Orhankin, eli etsimään Nişantaşin Teşvikiye-kadulta Pamuk-taloa, jossa pikku Orhan kasvoi kirjailijaksi. Ensin kuitenkin työ, eli hakemaan musiikkikirjoja maanantaiaamuun heräilevältä Istiklalilta. Kirjat repussa toikin samalla hieman lisähaastetta lenkkeilyyn löysistyneelle verkkaripöksylle.

Taksim-aukiolta lähdetään kävelemään pitkin Cumhuriyet-katua. Täällä pukumiehet astelevat toimistoihin ja hienostorouvat juovat kahvia Kahve Dünyasin terassilla. Tuoreen leivän tuoksu tunkee nälkäisen lenkkeilijän nenään. Jutta kun sanoo, että aamulenkille pitää lähteä tyhjin vatsoin. Ehkä hän ei tiennyt, että tämä lenkkeilijä lähtee lenkille näin kauas ja näin ollen aamupalaton elämä hurahtaa helposti lounasaikaan asti. Itse katu on aika tylsä, mutta katukäytävät ovat suhteellisen leveät ja hyvät kävellä. Tien risteytyessä, valitaan Nişantaşin suunta ja aletaan olla lähellä päämäärää.

Nişantaşi on Euroopan puolen kalleimpia ja siisteimpiä alueita. Täällä voi pistäytyä ostamaan merkkivaatteita ja näyttäytyä niissä sitten katukahviloissa tai tyylikkäissä ravintoloissa. Kieliopettajani mukaan hänen suuri huvinsa oli tulla katsomaan ihmisiä "jotka näyttävät kaikki kuin tuulitunnelista tulleilta." Nişantaşissa siis suositaan kasvojen kiristämistä plastikkakirurgin toimesta? Kyllähän se hieman pokkaa vaati kulkea kaduilla lenkkareissa ja verkkareissa, reppu selässä ja kamera kaulassa:D. Eipähän tullut sorruttua kahviloiden kutsuun, sillä ehkä minua ei olisi sinne sisään päästettykään?

Pian jo oli edessäni Teşvikiye-katu. Pamuk-talo löytyi kadun oikealta puolelta ja on ehkä alueen yksi vaatimattomamman näköisistä taloista. Muistaakseni Orhan katseli parvekkeelta Bosborissa risteileviä laivoja, joten talon takapuoli täytyy näyttää kovin erilaiselta kuin tämä kadulle avautuva etupuoli? 

Luksusliikkeitä, siivottuja katuja, viimeisteltyjä putiikkeja, kauniita ihmisiä ja kliinisyyttä. Siitä on Nişantaşi tehty. Ihmettelettekö kun sanon, että en oikeastaan tykännyt? Minusta koko kaupunginosa oli ihan sieluton ja jäin ihmettelemään, että täältäkö se Orhan muka aineistonsa kirjoihinsa ammensi? En löytänyt  sieltä pilkahdustakaan mistään turkkilaisesta vaan koko alue voisi olla repäisty suoraan mistä tahansa Eurooppalaisesta kaupungista. Missä ovat ne vanhat puutalot, naiset keskustelemassa ikkunoissa talosta toiseen? Ei tällaisessa ympäristössä kaihota, täällä eletään materiaalille tai masennutaan, kun naapurilla on enemmän kuin itsellä. 

Jätin siis taakseni koiranulkoiluttajat ja korkokenkien kopseen. Puikahdin Maçkan puistoon. Vasemmalle jäi hienostohotellit, mutta puistossa näkyi jo tavallinenkin rahvas teekuppien ääressä keskustelemassa. Tuleeko tässä nyt jotenkin sellainen kuva, että rikkaus ärsyttää minua?  Se ei ole oikeastaan totta. Lottovoitto on jatkuvasti itselläkin haaveissa. Huomaan kyllä, että rikkaus tuo usein mukanaan kulissit, jotka kätkevät kaiken minulle aidon. Sellainen tekee minut hämmentyneeksi ja saa kaipaamaan jonnekin missä on tavallista elämää. Tämä tällainen "rahalla tehty kulissi" on hyvin vahvasti löydettävissä juuri täällä Turkissa, jossa ihmisten tuloerot ovat vielä valtavat ja sen myötä ihmiset ja asuinalueet jaettu omiin kategorioihinsa palkkapussin suuruuden mukaan. Täkäläinen rikas ei vielä mitenkään peittele hyvää osaansa vaan antaa sen näkyä ja kuulua. Se on jotenkin vaikeaa suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle, joka on opetettu siihen, että nöyryys ja kohtuus on arvokasta. Ja siihenkin, että ihmisarvo ei kasva samassa suhteessa tilin saldon myötä. 

Kliiniselle tulikin sitten mukavasti vastapainoa Beşiktaşissa, jossa oli jalkapallostadionin purkutyöt käynnissä. Siinä missä vain jokunen viikko aikaisemmin vielä hurrattiin pelissä tullutta maalia, on nyt jättikokoinen aukko. Galatasaray ja Fenerbahce on saanut uudet hienot stadionsa, joten eihän nyt Istanbulin kolmas suurista voi jäädä huonommalle. Näissä jalkapallokuvioissakaan ei tosin olla köyhiä ja kipeitä. 

Huilitauko laivassa tulikin tarpeeseen. Lenkkeilijä sai vetää takkia päälle ja seilata kohti kotia. Loppumatkalla turvauduin myös bussiin, sillä olihan tuossa nyt jo tarpeeksi lenkkiä yhdelle päivälle. Olihan? Palasin siis mielihyvin omaan taviskaupunginosaani ja päätin, että seuraavalla lenkillä etsitään sitä Orhanin kirjojen Istanbulia. Nuhjuisia katuja ja maaleistaan hilseileviä puutaloja.

Lenkkeilijä on myös aloittanut sokerilakon ja karppaamisen. Turkkilaista optimistisuutta ei ole havaittavissa, sillä viime yritys on ihan hyvin mielessä. Mennään siis eteenpäin ihan vain sisulla.