705. tarina (On mennyt ajan taju)

Rakkaat ystävät,

Kiitos kaikille mukavista kommenteistanne, joita käyn kurkkimassa juuri ennen nukkumaan menoa, hämärän rajamailla. Me olemme nyt täysin uppoutuneet rautakauppojen ja  maalauksen ihmeelliseen maailmaan. On mennyt ajan taju. En osaisi suoralta käsin sanoa, että kauan me olemme olleet täällä Suomessa. Aamulla aikaisin kello soi ja alkaa remonttipuuhat. Valoisat illat tekevät tepposensa ja jossakin vaiheessa sitä aina huomaa, että päivä on päättynyt ja pitäisi mennä jo kiireesti nukkumaan. En siis ehdi nyt nettiin ja uuden blogin aloitus taitaa hieman odottaa parempaa aikaa. Etenkin kun tarvitsen siihen tuota teknistä tukihenkilöäni, joka nyt priorisoi ihan oikein, eli laittaa rempat blogien edelle:). 

No, mutta on sitä jotakin saatu aikaiseksikin, eli auto on purettu ja tullattu. Keittiö on pesty. Jääkaappi, pakastin ja uuni on käytössä ja astiat kaapissa. Sauna on pesty ja pyykkikoneet pyörii. Yläkerrassa maalattu kuopuksen ja kakkosen katot. Tänään ajoin Riihimäen seutuville leiriläisiä hakemaan. Kävin paijaamassa äitiä hoitokodissa. Illan iloksi on valittu seinien sävyjä ja tehty listaa huomisaamun rautakauppa-iskulle. Huomisen tavoitteena on alakerran kattojen maalaus. Ja jos on mahdollista, niin meidän makkarin seinät saisi myös maalinsa. Jos katot saadaan tehtyä, alkaa ensi maanantaina lattioiden hionta ja….

Bloggari ei ehdi kuvata. Tämä taitaa olla ainut kuva. Se on otettu meidän astuttuamme Taloon heti Suomeen saapumisen jälkeen. Tässä on tuleva olo-ja ruokailuhuone. Huomenna siis katto pitäisi valkaistua ja ensi viikolla lattiaan saadaan toivottavasti uusi vaha. Tapetit ovat myös lähdössä vaihtoon.

Eipä tarvitse miettiä, että mitähän sitä tekisi! 

Pienen pellavapäisen pojan iloinen naama keittiön ikkunan takana, kun hän oli keksinyt, että parvekkeelta pääsee tikapuille ja siitä pihalle. Siivotut kaapit, joihin sain pistää omat astiani. Tämän illan maalausurakan jälkeen isi ja pienimmät oman kodin saunassa ja juoksemassa välillä tien yli mereen uimaan. Aamuinen pyöräilyni mummolasta talolle, kun matka vei kosken vierestä ja metsän poikki pientä hiekkatietä pitkin. (Matka mummolaan on pyörällä 10 minuuttia entisen yli 3000 km sijaan, aika onnea sekin.) Äiti on sängyn pohjalla toipumassa keuhkokuumeesta ja heikennyt silmissä, mutta ainakin ehdin tänne ja saan saatella hänet tämän elämän loppuun. Ymmärrys Prisman juustohyllyillä, että nämä ovat nyt jatkuvasti saavutettavissani. Kuopus pihalla puuhaamassa ja huikkaamassa oven suussa; "Äiti, käyn leikkikentällä." Esikoisen ja kakkosen tapaaminen kahden viikon tauon jälkeen leiripaikalla. Mummo pesemässä mattoja. Pappa kanttarellisaaliineen. (Se oli minimaalisen pieni:)). Serkut, sisarukset, sukulaiset, ystävät, uudet naapurit. Mansikat rahkassa. Se hetki, kun avaa Talon oven ja tuntee, että on tullut kotiin. Siinä Minen onnen murusia kuluneilta päiviltä.

Hyvää yötä!

Ps. Puuha-Petulaan tiedoksi, että kaikki apu otetaan mielellään vastaan, mutta majoitusta ei pystytä tarjoamaan, eikä muuta kuin ruokapalkkaa. Tarjolla on maalausta, tapetointia, tapettien irrottamista (Jaiks) ym. erittäin mukavaa puuhaa. Hyvässä seurassa tietenkin:).