Yövyimme suuren tien varressa, vielä Ranskan puolella. Hotelli oli halpa kuin mikä ja hyvin pelkistetty. Lasten mielestä sen huoneet olivat kun laivan hytit. Uni maistui ja aamulla oli heti tarkoitus jatkaa matkaa.
Aamulla pakkasimme tavarat. Lähdin lasten kanssa käymään läheisellä huoltoasemalla aamupalaostoksilla. Mies jäi hotellille naputtelemaan jotakin tietokone-asioita ja söi siellä hotellin vaatimattoman aamupalan. Lasten ja minun aamupalani hoitui parkkipaikan kivetyksellä istuen. Täytettyä patonkia, Macarons-leivoksia ja kahvia äidille. Lapsille vohveleita ja patonkia. Kyllä ne ranskalaiset osaa. Ja housut kiristyy.
Kassissa kasa Belgialaista suklaata. Vatsat täynnä. Palasimme autolle ja pyysimme Tomppaa kuljettamaan meidät kanavakaupunkiin, Hollantiin.
Aamulla pakkasimme tavarat. Lähdin lasten kanssa käymään läheisellä huoltoasemalla aamupalaostoksilla. Mies jäi hotellille naputtelemaan jotakin tietokone-asioita ja söi siellä hotellin vaatimattoman aamupalan. Lasten ja minun aamupalani hoitui parkkipaikan kivetyksellä istuen. Täytettyä patonkia, Macarons-leivoksia ja kahvia äidille. Lapsille vohveleita ja patonkia. Kyllä ne ranskalaiset osaa. Ja housut kiristyy.
Matka Brysseliin kesti vajaa pari tuntia. Matkalla mietimme, että mitä me oikeastaan tiedämme Brysselistä tai koko Belgiasta. Huomasimme tietävämme varsin vähän. Bryssel yhdistyi aina vain Euroopan Unioniin ja meppeihimme, jotka seilasivat väliä Helsinki- Bryssel. Oli aikakin lähteä katsomaan, että mitä sieltä Brysselistä sitten löytyi.
Kolmen tunnin Bryssel- kokemuksesta opimme ainakin sen, että Belgialainen suklaa on herkkua. Suklaapuoteja oli joka puolella. Ja mikä parasta, lähes jokaisessa puodissa sai maistiaisia. Erilaisia suklaita palasina, tai dippausta suklaalähteistä. Brysselissä oli siis mahdollista periaatteessa saada mahansa täyteen makeaa vain kiertämällä puodista toiseen. Maistelun jälkeen tiesi myös, että mitä suklaata kannattaa ostaa mukaansa, jotta herkuttelua voisi jatkaa matkalla tai kotona.
Brysselin keskusta oli kaunis. Siellä oli monta asiaa, joista pidin. Suklaaputiikkien lisäksi kauniita taloja, liikkeitä ja siistejä katuja. Kaupungin symboli, Manneken pis- patsas oli tosi pieni, mutta ehkä juuri siksi jotenkin liikuttava. Nyt huomaan vain, että se on tippunut kuvista pois, joten koitan lisätä sen joskus myöhemmin. Jos muistan. Siltä varalta, että en muista, kuvailen. Tavallisen kadun kulmassa, pitkän etsimisurakan jälkeen, oli pieni patsas. Siinä pieni poika lorottaa vettä lähteeseen. Poika pissalla siis. Manneken pis.
Keskusta oli siis komea, mutta kuninkaanlinna ja sen läheinen puisto mielestäni oudon vaatimaton. Jotensakin mitäänsanomaton. Kyllä siellä silti oli mukava istua hetki puiden varjossa hellettä pitämässä.
Puistolla huomasimme olevamme kovin nälkäisiä, joten päätimme palata keskustaan testaamaan Belgialaista ruokakulttuuria. Kaikesta päätellen Brysselin se juttu oli simpukat valkoviinissä. Merenelävistä syön vain kalaa joten mies tilasi yksin simpukoita. Sai niitä hervottoman kattilallisen. Maistuivat kuulema täysin mauttomilta simpukoilta. Onneksi me muut saimme makoisamman aterian. Aina ei siis kannata langeta siihen, jota eniten tarjotaan. Ellei pidä mauttomista simpukoista.
Kassissa kasa Belgialaista suklaata. Vatsat täynnä. Palasimme autolle ja pyysimme Tomppaa kuljettamaan meidät kanavakaupunkiin, Hollantiin.
