Mies puhui navigaattorin ostamisesta jo aikaisemman Euroopan ylityksen yhteydessä. Minusta se oli ihan turhaa rahan haaskausta. Olihan meillä kartat ja minä. Olimmehan me aikaisemminkin selvinneet. Olimme vieläpä selvinneet oikein hyvin. Ainakin jos jätetään kertomatta ne kiukkuiset kommentit kaupunkeihin saapumisen ja niistä poistumisen yhteydessä. Tai ne turhat kierrokset, kun emme ehtineet huomata ajoissa risteystä. Tai...
Päivää ennen reissua mies oli päättänyt erillistyä ja saapui kotiin TOM TOM mukanaan. Asensi sen autoon puhinoistani huolimatta. Napsautti navigaattorin päälle pihalta lähtiessämme ja näin me ryhdyimme kuuntelemaan Tomppaa: "Eteenpäin. Seuraavasta risteyksestä oikealle. Aja moottoritielle." Lisäksi saimme varoitukset nopeusmittareista, ilmoitukset bensa-asemista, hotelleista jne. Ennen Turkin rajaa olin jo vakuuttunut. Miten ihmeessä olimme pärjänneet matkoilla ilman Tomppaa?
Päämääränä oli Kreikan Igoumenitsa, josta oli tarkoitus nousta illalla Anconan laivaan. Sitä ennen oli muutamia satoja kilometrejä Turkkia ja noin 700 km Kreikkaa. Molemmissa oli onneksi todella hyvät moottoritiet, joita pitkin kelpasi Tompan ohjeiden mukaan ajella. Kahdentoista tunnin rupeama tehtiin kahden pysähdyksen taktiikalla. Hampurilaisia juuri ennen rajaa. Sekä kreikkalainen ateria jossakin pikkukylässä ennen Tessalonikia. Vain meri, tyhjä ranta ja me.
Siinä syödessä muistimme miksi on niin mukavaa ajaa läpi keväisen Euroopan: Silloin koko maanosa on ikään kuin vain meidän. Turistikausi ei ole alkanut ja saamme kokemuksen jostakin aidommasta. Tapaamme ihmisiä, joiden ei tarvitse vielä tyrkyttää. Ei ole pakkomyyjiä eikä sisäänheittäjiä. On vain normaali arki, joka meille on mieluisampi, kun tekemällä tehty loma.
Päivän ajon jälkeen saavuimme Igoumenitsaan. Ostimme liput laivaan ja ryhdyimme odottamaan sisään pääsyä. Ensin kulutimme aikaa sataman lähellä olevassa puistossa. Sen jälkeen autolaivaan menevässä jonossa.
Lapsiin oli kertynyt päivän istumisen myötä ylimääräistä energiaa. Pyörivät autojonojen vieressä kuin hullut ja säntäsivät toisiaan pakoon. "Tuosta pojastahan voisi tulla tanssiva dervissi," mieheni ehti juuri sanoa. Hetken päästä dervissi oli maassa ja kasvot olivat toisesta poskesta asfaltti-ihottuman peitossa. Ei itkettänyt tätä reipasta dervissiä, mutta leikki loppui kuitenkin siihen. Laiva oli saapunut ja oli aika lähteä kohti Italiaa. Matkan täytyi näet jatkua, vaikka naama ruvella!
Päivää ennen reissua mies oli päättänyt erillistyä ja saapui kotiin TOM TOM mukanaan. Asensi sen autoon puhinoistani huolimatta. Napsautti navigaattorin päälle pihalta lähtiessämme ja näin me ryhdyimme kuuntelemaan Tomppaa: "Eteenpäin. Seuraavasta risteyksestä oikealle. Aja moottoritielle." Lisäksi saimme varoitukset nopeusmittareista, ilmoitukset bensa-asemista, hotelleista jne. Ennen Turkin rajaa olin jo vakuuttunut. Miten ihmeessä olimme pärjänneet matkoilla ilman Tomppaa?
Päämääränä oli Kreikan Igoumenitsa, josta oli tarkoitus nousta illalla Anconan laivaan. Sitä ennen oli muutamia satoja kilometrejä Turkkia ja noin 700 km Kreikkaa. Molemmissa oli onneksi todella hyvät moottoritiet, joita pitkin kelpasi Tompan ohjeiden mukaan ajella. Kahdentoista tunnin rupeama tehtiin kahden pysähdyksen taktiikalla. Hampurilaisia juuri ennen rajaa. Sekä kreikkalainen ateria jossakin pikkukylässä ennen Tessalonikia. Vain meri, tyhjä ranta ja me.
En tiedä kuinka vilkas kylä mahtoi olla kesäaikaan, mutta nyt se oli ihan eloton. Rannan vieressä olevat ravintolat olivat talviteloillaan, mutta yhdessä lupasivat laittaa meille ruokaa. Ei se ollut maailman paras ateria, mutta maistui tarpeeksi hyvälle. Täytti nälkäiset vatsat. Eikä maisemassakaan ollut valittamista.
Siinä syödessä muistimme miksi on niin mukavaa ajaa läpi keväisen Euroopan: Silloin koko maanosa on ikään kuin vain meidän. Turistikausi ei ole alkanut ja saamme kokemuksen jostakin aidommasta. Tapaamme ihmisiä, joiden ei tarvitse vielä tyrkyttää. Ei ole pakkomyyjiä eikä sisäänheittäjiä. On vain normaali arki, joka meille on mieluisampi, kun tekemällä tehty loma.
Päivän ajon jälkeen saavuimme Igoumenitsaan. Ostimme liput laivaan ja ryhdyimme odottamaan sisään pääsyä. Ensin kulutimme aikaa sataman lähellä olevassa puistossa. Sen jälkeen autolaivaan menevässä jonossa.
Lapsiin oli kertynyt päivän istumisen myötä ylimääräistä energiaa. Pyörivät autojonojen vieressä kuin hullut ja säntäsivät toisiaan pakoon. "Tuosta pojastahan voisi tulla tanssiva dervissi," mieheni ehti juuri sanoa. Hetken päästä dervissi oli maassa ja kasvot olivat toisesta poskesta asfaltti-ihottuman peitossa. Ei itkettänyt tätä reipasta dervissiä, mutta leikki loppui kuitenkin siihen. Laiva oli saapunut ja oli aika lähteä kohti Italiaa. Matkan täytyi näet jatkua, vaikka naama ruvella!
