681. tarina (Vanhankaupungin aurinkoisempi puoli)

Torstaina ajoimme Plovdiviin hakemaan opiskelijatarta kotiin. Sade piti hetken taukoa ja näin saimme näyttää ystäville vanhankaupungin aurinkoisempaa puolta. Ystäväperheen naisväki oli elämänsä ensimmäistä kertaa ulkomailla ja kaikki oli heistä kaunista ja erityisen hienoa. Sellaisessa seurassa on itsenkin kiva kiertää ja pujahdella kirkkoihin ja näköalakukkuloille.

Plovdivin vanhakaupunki on mukavan pieni. Sen kiertää muutamassa tunnissa, ellei sitten jää istuskelemaan johonkin alueen kahvilaan tai ruokapaikkaan. Katselimme hieman tuliaisia, pistäydyimme antiikkiliikkeisiin ja kuuntelimme katusoittajia. Ruusut kukkivat kauneimmillaan ja sisäpihoilta löytyi mitä milloinkin. Oli päättäjäisiään juhlivat koululaiset ja kirkon juomalähteet. Vessakin löytyi ja se oli yllätykseksemme ala Turka.

Jos asuisin Plovdivissa, haluaisin asua täällä ja juoda aamukahvia näillä rapuilla.

Tämä taisi nyt olla kolmas kertani Plovdivin vanhassakaupungissa. On yllättävää kuinka nopeasti sitä alkaa liittämään paikkoihin muistoja. Tuolla on se ravintola, jossa söimme silloin ensimmäisellä kerralla. Tai tuolla on se paikka, jossa otettiin yhteiskuvia. Tuosta kävelimme silloin ylös, mutta emme enää löytäneetkään takaisin autolle. Miten asiat kokikaan silloin ensimmäisen kerran ja onko mukavampi nyt, kun tiedän jo jotakin, johon kannattaa käskeä ystäviä kurkkaamaan?

Opiskelijattaren päivä oli loppunut ja oli aika noutaa hänet asunnoltaan. Ensimmäinen vuosi opintoja on loppusuoralla ja neito on tyytyväinen elämäänsä. On löytynyt oma paikka opiskelijatovereiden keskeltä ja oma tapa elää elämäänsä omillaan. Kotona tulee käytyä, mutta yksinkin on hyvä. Tulevaisuus on edessä ja ehkä nyt jo uskaltaa nähdä sen myös oman kylän ulkopuolella. Se luo tulevaisuuden toivoa koko yhteisölle. Ehkä joku toinenkin nyt uskaltaa yrittää? Meistähän voi tulla vaikka mitä!

590. tarina (Pala pyhää leipää)

Ystäväperheen esikoinen on opiskelija. Hänestä tulee opettaja. Kun opiskelupaikka kesällä selvisi, se herätti monenlaisia tunteita. Vanhemmat miettivät, kuinka uskaltavat laittaa tyttären matkaan? Kuinka selvitään maksuista? Kuinka hän pärjää? Onko opinnoista hyötyä? Me mietimme, että mikä mahdollisuus! Kuinka hänestä tulee esimerkki siitä, että milletillekin kaikki voi olla mahdollista! Kuinka voi pärjätä ja onnistua, jos saa hieman apua! Liekö ylenmääräinen kannustuksemme käynyt välillä ahdistavaksikin? Pääasia on se, että kaunokainen opiskelee ja hän on päässyt osaksi opiskelijayhteisöä. Olen hänestä niin ylpeä, että itkettää tätä kirjoittaessanikin. Muutama vuosi sitten hänen kansansa ei osannut nimetä yhtään omasta kansastaan tullutta kirjailijaa, asianajajaa, lääkäriä, opettajaa…

Aamulla ajoimme Peshterasta Plovdiviin opiskelijaa ja hänen opiskelija-asuntoaan katsomaan. Puimme ulkovaatteet päälle ja teimme kierroksen vanhassa kaupungissa. Hän esitteli matkalla koulunsa, bussireittinsä ja vei meidät ravintolaan, jossa hän on tavannut käydä silloin tällöin syömässä. Minusta tuntui, että elämä levittäytyi hänen eteensä. Kaikki mahdollisuudet on hänellä käsissään. Kunhan hän näkisi sen ja avaisi saman muillekin kansansa nuorille. Kyllä te osaatte ja pärjäätte. 

Pujahdamme sisäpihalla olevaan kirkkoon. Se on tyhjä meitä ja rukousta laulavaa pappia lukuun ottamatta. On selvästikin menossa leivän siunaus. Kun yritämme hivuttautua ovelle, kehoittaa sivuovesta saapuva hopeahiuksinen nainen meitä odottamaan. Rukouksen loputtua nainen tarttuu veitseen ja leikkaa meille palat pyhää leipää. Syömme leipämme kirpeässä ulkoilmassa maalausten edessä. Harras hetki hyvässä seurassa.

Opiskelija jää odottamaan iltapäivällä alkavia tunteja. Me ajamme kohti helmihommia. Ympärillä avautuvat pellot ja nousevat vuoret. Vajaan tunnin matka on mitätön, mutta kuinka pitkä onkaan se henkinen matka, joka tässä opiskelun aloituksessa ylitettiin. Tiesittekö, että noin kymmenen vuotta sitten ystäviemme ei ollut lupa mennä edes kaikkiin kotikaupunkinsa ravintoloihin? 

Sairaalan sängyllä taas istuessamme, päätämme laulaa yhden laulun. Ennen lähtöä. Se houkuttaa paikalle muitakin potilaita, jotka ilmestyvät oven taakse kaksi kerrallaan. Sekoittuvat kielet ja sairaudet unohtuu. Ilmassa kaikuu turkki, bulgaria ja romanikieli. On siinä hoitajilla ja vierailjoilla ihmettelemistä. Paras lepo on se, jota voi levätä yhdessä?

Peshteran matka on takana. Tämä blogi taitaa nyt ruveta jouluttelemaan. Blogisti ei vain tiedä vielä, että miten? Ehkä tulevat päivät sen näyttävät.