703. tarina (Linnoja ja kavereita)

Aamulla saimme tutustua Baijerin Ludvik toiseen. Hän herätti heti mielenkiintoni ja niinpä olen nyt illalla googlettanut tietoja Ludvikista oikein urakalla. Netti avaa eteeni onnettoman lapsuuden viettäneen  nuoren miehen, joka ei osaa sitoutua. Sen sijaan hän antautuu intohimoisesti Richard Wagnerin musiikille, kauneudelle, uskonnolle ja joutsenille. Nykypäivänä me muistamme hänet loisteliaista linna-projekteistaan, mutta emme juuri muusta. 40-vuotias hallitsija syrjäytettiin julistamalla hänet mielisairaaksi ja vain pari päivää sen jälkeen Ludvik hukkui epäselvissä olosuhteissa. Jälkikäteen on ajateltu Ludvikin sairastaneen skitsofreniaa. Tänä päivänä saimme kuitenkin ihailla hänen käden jälkiään siellä Neuschwanstein käsittämättömän kauniissa linnassa, joka oli kyllä yksi hienoimmista ikinä näkemistäni.  Itse linnassa ei saanut kuvata, joten kuvasimme sen vain ulkopuolelta. Emmekä ihmetelleet yhtään, että miksi se Ludvik halusi juuri tänne linnansa rakentaa.

Parkkipaikalta näkyi kaksi linnaa. Kauempana valkoinen Neuschwanstein ja lähempänä Ludvikin lapsuuden keltainen linna. Jälkimmäisessä emme käyneet, vaan keskityimme ihan vain tuohon uudempaan.

Näköala linnan parvekkeelta. Sieltä huomasimme mm. riippusillan, johon kävelimme ottamaan nämä alemmat kuvat linnasta.

Ja sitten ne päivän Helmet:

"Juu, linnoilla tuli käytyä, muta mielenkiintoisempi oli tämän päivän hotelli. Siellä oli Gini ilman Tonicia. Jälkimmäinen oli loukannut jalkansa, joten mamma kysyi, että saanko viettää tämän yön Ginin seurana. Sainhan minä. Jotakin tällaista kotia se mamma minullekin tuumaa  rakentavansa sinne Talon pihalle. Nyt se ei vain tiedä, että viihdynkö minä täällä vai enkö viihdy, sillä minä istun koko ajan katolla. Mamma pelkää, että karkaan ja miettii, että mitä se silloin sanoisi kuopukselle… Ja ps. Ginikin on tyttö, joten ei ole pupuvauvoja tiedossa."

Helmi ei ollut ainoa, jota oli kaveri odottamassa täällä Meissenissä. Meidän ystävät Bulgariasta ja ystävät Saksasta olivat saapuneet samaan hotelliin. Olipa mukavaa nähdä, ihanaa istua yhdessä iltaa hyvän ruoan äärellä ja vaihtaa kuulumisia ravintolan sulkeutumiseen saakka. Huomenna saadaan jatkaa vielä yhdessä Lutherin kaupunkiin eli Wittenbergiin. Sitten on aika sanoa hyvästit, vaikka ei yhtään huvittaisikaan. Ystävät jatkaa toisaalle ja meidän on aika ajaa Suomen laivaan.

Kyllä matkailu avartaa, mutta nyt alkaisi matkaajan mieli jo halata kotiin. Mielessä vilisee remontit ja lapset. Tulevat työt ja Suomen kesä. Istanbul on jäänyt taa, mutta ei todellakaan poistunut mielestä. Tänäänkin tuli viestiä, jossa luki. "Kirkossa silmäni etsivät koko ajan teitä." Minun silmäni taitavat nyt mennä kiinni. Kiitos tästä päivästä ja mukana elostanne.

697. tarina (Nyt sitä viimeistä viedään)

Nyt sitä viimeistä viedään. Uskomatonta mutta totta. On siis aika kirjoittaa teille viimeinen Istanbul-postaukseni tällä erää. Se alkaa tietenkin Bosborilta, siirtyy sieltä Istiklalille ja päätyy loppupäiväksi Maltepen rannalle piknikille. Siinähän ne tiivistetysti onkin ne Istanbulin oleellisimmat, jos ihmisiä ei lasketa mukaan. Tässä tarinassa tosin laskemme, sillä hehän ne ovat nämä tämänkin tarinan tähdet. Teimme siis sunnuntaina viimeisen kirkkomatkan ja suuntasimme sieltä rannalle ystävien kanssa syömään.

Minä olen nyt hyvästellyt niin urakalla, että alan tuntea itseni tyhjäksi. Olen huomannut tämän saman itsessäni jo aikaisemmin erilaisissa elämän kriiseissä ja jaksoissa. Minä etukäteishyvästelen tai etukäteissuren tai etukäteisvaraudun pitkin matkaa ja sitten kun saapuu se H-hetki, olenkin yhtä-äkkiä tyyni kuin viilipytty. Valmiina lähtöön. Valmiina luopumaan. Valmiina muutokseen. Niin siinä kävi tälläkin kertaa. Minä sanoin vain, että "No, ystävät hyvät, emmehän me kuole tai häviä totaalisesti maan päältä, me vain muutamme. Ja nyt kun vielä olemme täällä, on suremisen sijaan syytä iloita yhteisestä ajasta." 

Muslimimaailmassa on paasto juuri alkanut. Hieman siis virittelimme grillejä aralla mielellä, mutta turhaan. Paastoava kansanosa on varmaankin vetäytynyt sisätiloihin tai muualle auringon suojiin ja rannan kansoitti muukin paastoamaton porukka meidän lisäksi. Siellä sai kanat rauhassa kypsyä ja köftet kadota nälkäisiin suihin. Seurueen yksi paastoaja voitti hänkin, saahan siitä varmaan enemmän pisteitä, kun jaksaa paastota toisten syödessä;)?

Yksi pieni on vielä nestemäisellä ravinnolla.

Se oli lastemme Istanbulin viimeinen ja meidän Istanbulimme toisiksi viimeinen päivä. Tänä aamuna kello soi 5.30 ja kävimme viemässä jälkikasvun lentokentälle. Olihan se aika hurjaa pistää nelikko keskenään menemään ja tietää, että vasta kymmenen päivän päästä nähdään. Näin pitkään emme ole olleet erossa toisistamme koskaan. Koska joukossa oli kolmonen ja kuopus, kutsui Turkin lentoyhtiö ilman muuta saattajan paikalle, joka johdatteli nelikon oikealle portille. Nyt ovat jo mummolassa makkaroiden ja karjalanpiirakoiden äärellä. Kuvalliset todisteetkin jo otettiin vastaan, kiitos niistä mummolaan.

Me sen sijaan olemme viettäneet viimeistä päivää näissä tunnelmissa. Auto alkaa olla ääriään myöten täysi. Helmille on haettu lääkärin todistus Kreikan rajaa varten ja pakattu autoon oma soppi matkan ajaksi. Mies on kiertänyt viimeisiä virastoasioita ja käynyt toimistolla tulostamassa. Minulla on menossa operaatio väliaikaiskodin siivous ja porkkanaksi kaiken aikaisin loppuun saattamiseksi, olen varannut vielä minulle ja miehelle illaksi pöydän Maman terassilta. Eli nyt vielä loppukiri ja tunnin päästä viimeistä iltaa viettämään sinne Istiklalille. 

Auto starttaa aamulla matkaan. Olen lapsille luvannut kirjoitella matkan edistymisestä, joten pääsette tekin siinä siivellä matkalle mukaan. Yritän siis mahdollisuuksien mukaan tarinoida aina iltaisin matkakuulumiset. Huomenna tapaamme siis Kreikassa, jos Luoja suo! 

696. tarina (Toisten terassit)

Jos et omista enää kattoterassia, voit änkeä itsesi toisten terasseille. Tällä viikolla olemme tehneet niin jo kahdesti. Maanantai iltaa vietimme Eyüpin kattojen yllä. Kiireisen päivän päätteeksi oli hyvä istahtaa siellä valmiiseen pöytään ystävien kanssa. Olivat muuttaneet itsekin vastikään, joskin vain kaupungin sisällä ja taisivat edes hieman aavistaa millaisia päiviä me parhaillaan elämme. Paras apu onkin konkreettista ja ruoalla harvoin voi mennä pieleen. On itse leivottu ja kokattu surukotiin, viety leivonnaisia vauvaperheisiin ja nautittu joka kerta, kun joku on kutsunut kotiinsa syömään. Niin tälläkin kertaa. 

Keskiviikon mies vietti virastoissa ja liikenteessä. Kumpikaan ei kuulu niihin hänen lempilajeihinsa. Hän on yrittänyt parin päivän ajan lopettaa sähkö-, kaasu-, vesi- puhelin- yms. sopimuksia, mutta valmista ei vain synny. Turkin byrokraattisuus raastaa hermoja ja aika juoksee nopeutuvalla temmolla viraston jonoissa seisovan tai liikenneruuhkaan juuttuneen ohi. Minä koepakkaan lasten vaatteita, yritän setviä tilejä, teen muuttoilmoitusta netissä ja mietin, että eikö tämä koskaan tule valmiiksi. Milloin saa vetää viimeisen tehtävän yli viivan ja pistää kassit kiinni?  Mutta illalla odottaa taas katettu pöytä. Tällä kertaa Çekmeköyn kattojen päällä. Kyllä ne nyt meitä hellivät.

Miltä nyt tuntuu? Tuo viimeisten viikkojen iso kysymys. Viimeisinä päivinä on tuntunut väsyneeltä, haikealta, jännittävältä, iloiselta ja kiukkuiselta. Nälkää ei ole jouduttu kuitenkaan näkemään:). Päällimmäisenä taitaa kuitenkin olla kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että on saanut elää nämä hetket. Tutustua näihin, joita kohta joutuu kaipaamaan. Kiitollisuus yhteisistä muistoista ja eletystä elämästä, parvekehetkistä ja arkisemmista kohtaamisista. Ja kiitollisuus siitä mitä kohti on menossa. Asioiden ihmeellisestä järjestymisestä. Talosta, joka odottaa kodiksi tuloa. Kaupungista, joka pian taas on meidän. Eilen sähköpostissa odottaneesta viestistä, joka kertoi, että nyt meitä molempia odottaa siellä kotikaupungissa myös työpaikat. Kyllä se Kotka on sitten kiltti paluumuuttajiaan kohtaan.

Yö on saapunut. Ulkona koira haukkuu. Kolme lapsista jäi ystäville yökylään ja me täällä annetaan adrenaalin laskea ennen unten maille vaipumista. Kuusi yötä lähtöön. Viisi Istanbulin iltaa. Vieläköhän olisi jossakin terasseja tarjolla?