214. tarina (Saimaan saaressa pikkuinen torppa)

Suomi-kesän koho kohtiin kuuluu kolmosen kummien saari. Sinne me seikkailemme Savitaipaleen kautta. Rannassa odotamme kunnes tuttu mies kurvaa veneellä rantaan. Heitellään kimpsut ja kampsut kyytiin. Puetaan liivit päälle ja ajetaan saareen.

Lämpimät ilmat olivat lämmittäneet järviveden yli 25 asteiseksi. Äidinkin oli siis pulahdettava veteen. Alkukesästä lupasin uivani sitten, kun vesi on tuon lämpöistä. Luulin kyllä, että Suomessa se ei koskaan lämpeäisi niihin lukemiin. Olin väärässä.

Lasten saariaika kului pääosin vedessä. Satoi tai paistoi. Jos eivät olleet uimassa, olivat melomassa kanootilla tai kalastamassa veneestä. Saunalta veteen kulkiessa saatoivat napata suuhunsa mustikan. Pysähtyä kiikkumaan tai kipaista mökkiin lukemaan lehtiä. Mieleenpainuvia olivat myös hetket iltanuotiolla, kun kitara oli kannettu matkaan ja laulu soi taivasalla.

Saaressa syödään kalaa. Tälläkin kertaa kalamiehillä oli onni matkassa ja saalis sen mukainen. Mökin emäntä kertoi, kuinka saivat edellisenä vuotena pitää ulkomaista vierasta, jolle ruokailu oli ollut todella elämys. "Täällä Suomessa ihmiset tulevat mökeilleen, hakevat ruoan järvestä ja syövät sen." Ihan pelkkään kalaonneen ei oltu tällä kertaa luotettu. Kalapäivää ennen saimme syödä isännän burgereita. Nekin olivat elämys vailla vertaa.

Kiitos ystävät näistäkin saari-muistoista. Vuosien varrella niitä onkin kertynyt jo monta.

Suomessa on parasta: Mahdollisuus lähiruokaan. Ahkeralle mahdollisuus myös osittaiseen omavaraistalouteen ruoan suhteen. Kalaa järvistä ja meristä. Sieniä ja marjoja metsistä. Pihalta pottua, sipulia, marjoja, hedelmiä, salaattia jne. Mitä vain keksii kylvää. Tätä jälkimmäistä voi kyllä näilläkin leveyksillä tehdä, oikeastaan Suomea paremmin. Tomaatin viljelijän ensimmäiset hennot taimen alut nostavat päätään keittiön ikkunalla ja se vasta on jännittävää:).