Kuukausi ennen uhrijuhlaa alkaa Istanbulia kohden vyöryä autolasteittain uhrattavaksi tarkoitettuja eläimiä. Ne matkustavat täyteen lastattujen kuorma-autojen lavoilla pisimmillään toista tuhatta kilometriä. Jokainen Istanbulilainen näyttää haluavan oman uhrieläimensä kotiseudultaan. Tokatista, Karsista, Erzurumista...
Samalla alkaa kaupungin tyhjille tonteille nousta muovista ja puusta kyhättyjä karjasuojia. Me katselemme kuinka maaseutu muuttaa ikkunamme alle muuttaen elämämme kuukauden ajaksi hieman normaalista poikkeavaksi. Vuosien myötä olemme oppineet, että tämän kuukauden ajaksi kannattaa toivoa viileitä ilmoja ja korkeapainetta. Silloin on mahdollista tuulettaa kotona ja pitää ikkunoita auki. Matalapaineella haju on melkoinen. Mitä se mahtaakaan olla tulevina vuosina, kun uhrijuhla tulee olemaan kesäaikaan?
Lapset ovat uhrieläinten tulosta hyvillään. Kaupunkien kasvateille takapihalla oleilevat eläimet ovat mahdollisuus kurkistaa johonkin heille vieraaseen, mutta mieluiseen. Autolla karjasuojien ohi ajaessa pitää hiljentää, jotta pienin saa katsoa. Joka vuosi kävellään myös karjasuojille paijaamaan lehmiä ja lampaita. Viime vuonna rohkeimmat saivat myös koettaa lampaalla ratsastusta. (Tällä reissulla olin yhdessä ystävien lastenkin kanssa josta johtuu ylimääräiset pienet valkotukkaiset kuvissa.)
Lasten vieminen karjasuojiin on selvä palvelus myyjille. Myös he ovat saapuneet kaukaa ja viettävät kuukauden päivät asuen samoissa suojissa uhrieläinten kanssa. Suojan yläosiin on vain rakennettu makuulaveri ja siellä nukkuvat erossa perheistään ilman minkäänlaisia mukavuuksia. Pienten pellavapäiden riemun seuraaminen tuntuu olevan näille miehille yhtä suuri ilo, kun lapsille eläinten paijaaminen ja halaaminen.
Parvekkeelta katsomme iltaisin, kun valot syttyvät telttoihin ja nuotiot naapuritontille. Kunnes uhrijuhlan viimeinen päivä saapuu ja karjasuojat häviävät silmänräpäyksessä. Onnekkaat eläimet pakataan taas autoon hieman väljemmälle paluukyydille. Teltat katoavat ja maa kalkitaan. Arki koittaa ja elämä palailee normaaleille uomilleen.
Lapset ovat uhrieläinten tulosta hyvillään. Kaupunkien kasvateille takapihalla oleilevat eläimet ovat mahdollisuus kurkistaa johonkin heille vieraaseen, mutta mieluiseen. Autolla karjasuojien ohi ajaessa pitää hiljentää, jotta pienin saa katsoa. Joka vuosi kävellään myös karjasuojille paijaamaan lehmiä ja lampaita. Viime vuonna rohkeimmat saivat myös koettaa lampaalla ratsastusta. (Tällä reissulla olin yhdessä ystävien lastenkin kanssa josta johtuu ylimääräiset pienet valkotukkaiset kuvissa.)
Lasten vieminen karjasuojiin on selvä palvelus myyjille. Myös he ovat saapuneet kaukaa ja viettävät kuukauden päivät asuen samoissa suojissa uhrieläinten kanssa. Suojan yläosiin on vain rakennettu makuulaveri ja siellä nukkuvat erossa perheistään ilman minkäänlaisia mukavuuksia. Pienten pellavapäiden riemun seuraaminen tuntuu olevan näille miehille yhtä suuri ilo, kun lapsille eläinten paijaaminen ja halaaminen.
Parvekkeelta katsomme iltaisin, kun valot syttyvät telttoihin ja nuotiot naapuritontille. Kunnes uhrijuhlan viimeinen päivä saapuu ja karjasuojat häviävät silmänräpäyksessä. Onnekkaat eläimet pakataan taas autoon hieman väljemmälle paluukyydille. Teltat katoavat ja maa kalkitaan. Arki koittaa ja elämä palailee normaaleille uomilleen.
