Lupasivat vesisadetta täksi päiväksi. Se ei sopinut suunnitelmiini, sillä olin lupautunut opastamaan Suomesta tullutta ryhmää. Helsingin eräästä koulusta oli tullut Istanbulia ihmettelemään opettajia ja muuta henkilökuntaa. Tapasimme hotellilla. Kehoitin ryhmää varustautumaan sateenvarjoilla. Ilma oli sadetta enteilevä.
Aloitimme Istiklalilta. Etenimme Galata-sillalle. Jatkoimme Rüstempaşa-moskeijan kautta maustebasaariin. Sultanahmetilla syötiin ja ihmeteltiin jonoja. Mistä ne kaikki turistit olivat saapuneet yht'äkkiä? Ilma suosi meitä vielä sen aikaa, kun kävin näyttämässä Hamamin paikan ja istahdimme kahville ja kakuille. Sen jälkeen minun oli aika palata kotiin ja ryhmä jatkoi vielä vieressä olevaan Suureen basaariin. Hyvästellessämme tippuivat ensimmäiset pisarat tummalta taivaalta. Juoksin ratikkaan sateen suojaan.
Sateessa kävelin laivaan. Istuin takakannelle ihailemaan salamoita ja harmaaseen sadesumuun peittynyttä kaupunkia. Vieressäni äänettömät miehet, joiden katseet olivat nauliintuneet Galatan siltaan. Kassissa kulki Pamukin Istanbul. Pitkään kirjan lukemisen jälkeen kaipasin kirjan kaupunkiin. Jossakin vaiheessa ymmärsin, että saan kokea ja elää oman Istanbulini. Juuri niin kuin minä sen näen ja koen. Sellaisena jona se minulle näyttäytyy. Vaikka nyt harmaan vetisenä ja surumielisen kauniina.
Üsküdarissa vettä tuli kuin saavista kaataen. Kahlasin kaduilla lainehtivissa vesissä. Märkänä varpaista pikkuhousuihin. Ahtauduin kanssaeläjien kanssa bussipysäkin katoksen alle seuraamaan vieressä tapahtuvaa näytelmää. Liikemiestä, joka oli käärinyt puvun housuista lahkeet ja kantoi kenkiä kädessään kahlatessaan yli tien. Nuortaparia käsikädessä ilman kiirettä. Toisella oli paita liimautunut ihoon, toisen maskarat valuvat pitkin poskia. Kumpikin nauroi. Henkilöautot uivat vedessä ja me jännitimme kuinka niiden käy.
Bussin lopulta saapuessa muutama märkä ja röyhkeä kuvitteli sujahtavansa jonon ohi. Seurasi rähinä jonka vaikenemista toivoi puoli bussillista ääneen ja toinen puoli hiljaa varpaitaan katsellen. Vieressäni seisovat miehet keskustelivat. Toinen oli saanut juuri tiedon, että sukulaisperheen vauva oli kuollut kohtuun. "Sydän vain lakkasi lyömästä. Seitsemän kuinen se oli. Perheen toinen lapsi." Ikkunasta näin, kuinka vesi oli valunut kauppaan ja vierittänyt kivet tien pinnasta bussin eteen. Vieressä istujat toivottivat kuolleen omaiselle surunvalitteluja. Minä mietin, että Istanbulissa tietää elävänsä. Silläkin hetkellä, jolloin moni tiesi toisen ajan loppuneen. Elämän olevan ohitse.
