480. tarina (Kun ilta saa...)

Alkukesä menee mukavasti. Lämpötilat ja ennenkaikkea ilmankosteus on vielä siedettävissä rajoissa. Sitä jaksaa iloita kesämekoista, sandaaleista ja parvekkeen laitosta. Kesän edetessä lämpötilat nousevat ja helle aloittaa uuvutustaistelunsa. Tulee ne päivät, kun uunia ei todellakaan tee mieli käyttää. Normaaleista kotiaskareista tulee valtavan suuria ja isotöisiä. Silittäminen tuntuu tuskaiselle. Jokainen asia vaatii ponnistelua ja vaikka ei tee mitään, siltikin väsyttää. Alkaa tuntea itsensä laiskiaiseksi.

Kesäinen kaupunki on ihan oma maailmansa. Päivisin puistot loistavat tyhjyyttään. Kaduilla kuljetaan, mutta oleilua varten vetäydytään sisälle tai varjoihin. Ostoskeskukset ovat ihania suosittuja keitaita ilmastointinsa vuoksi. Mieliharrastukseni onkin hengailla maitohyllyillä ja väristä vilusta. Autossa voi vääntää ilmastoinnin täysille ilmastointinuhaa uhmaten. Kotona on verhot visusti ikkunoiden edessä estämässä auringonsäteiden lämpövaikutuksia. Peitot on pistetty säilöön ja pelkässä lakanassakin on kestämistä.

Kun ilta saa, rukouskutsu kutsuu ulos. Pihalle, puistoihin, parvekkeelle. Aurinko on laskenut ja kesäelämä saa alkaa. Leikkipuistoissa leikitään, pelataan, kiikutaan ja kaivetaan hiekkaa yömyöhälle. Parvekkeilla poristaan ja syödään. Grillit kuumenevat rannoilla ja puistoissa. Kadut täyttyvät iltakävelylle lähteneistä perheistä, pariskunnista ja poikaporukoista. Kesäiltaa venytetään yömyöhälle ja kenelläkään ei ole kiire nukkumaan.

Meidänkin parvekkeella vesi virtaa ja kukkia juotetaan hämärässä. Teltassa loistaa valo, pojat siellä on kirjan tai iPodin ääressä. Kuopuksen huoneessa hyrrää tuuletin, esikoinen sinnittelee ilman mitään helpotusta. Isäntä virittää elokuvaa makuuhuoneessa. Ilmastointi hurahtaa päälle, iltapala on kannettu sänkyyn tarjottimella ja alkaa tarpeellinen viilennys päivän päätteeksi. Kesäpäivän paras hetki. Näin yleensä.

Tänä itana olimme poikkeuksellisesti auringonlaskun aikoihin läheisellä ostoskeskuksella, Meydanilla. Perheen miesväki kävi katsomassa Supermies-elokuvan ja perheen naisväki hurvitteli sen ajan ostoksia tehden ja kahvitellen. Kesken kaiken saapui suruviesti. Ystävän isä oli kuollut ja se pisti iltatoimet uusiksi. Mies kipaisi ostamaan surukotiin sopivia housuja shortsien tilalle ja lähti toivottamaan osanottomme. Minä palasin lasten kanssa pitkin pimenneitä teitä kotiin.

Kun ilta saa. Kun elämä päättyy. Näkyy asiat taas ihan toisessa valossa.

Tiesitkö tätä: Muslimit pyrkivät hautaamaan vainajan 48 tunnin kuluessa kuolemasta. Vainaja pestään ja kääritään valkoisiin kääriliinoihin ja asetetaan arkkuun. Moskeijassa järjestetään rukoushetki vainajan muistoksi, johon erityisesti miespuoliset sukulaiset ja ystävät saapuvat. Hautaan vainajan saattaa myös miesvoittoinen saattoväki. Vainaja haudataan ilman arkkua, pelkissä kääriliinoissa.

Surukotiin lähdetään joukolla heti, kun saadaan viesti kuolemasta. Surevia omaisia ei jätetä yksin, vaan omaiset ja ystävät ovat läsnä jopa päiviä. Vieraat tuovat surutaloon sokeria ja ruokaa, ettei surevien tarvitse ruveta ruoanlaittoon. Vainajaa muistetaan kokoontumalla yhteen 40 ja 52 päivän kuluttua kuolemasta. Myös kuoleman vuosipäivän muistaminen on tärkeää.

Turkissa osanotto ilmaistaan sanomalla "başınız sağolsun".

385. tarina (Arkeni - ... ja ne hautajaiset)

En ole koskaan ollut islamilaisissa hautajaisissa. Sivusta seuranneena näyttää siltä, että ne eivät olekaan naisten juttu. Muutaman kerran olen näet seisoskellut hautausmaan laitamilla tai moskeijan lähistöllä, kun vainajaa on saateltu viimeiselle matkalle. Saattoväessä on kovin harvoin naisia mukana. Naiset siis surevat ilmeisesti surunsa jossakin muualla? 

Hautajaisissa olen kuitenkin ollut yhden kerran täällä Istanbulissa. Vainaja oli meille tuttu setä, laitapuolen kulkija ja surullisen hahmon ritari. Tutuksi tulimme kirkossa, jonne setä vuosia sitten eräänä sunnuntaina saapui vihreän nokkahuilunsa kanssa ja yhtyi säveleen korvakuulolta. Sen kerran jälkeen hän saapui sunnuntai sunnuntain perään ja kuulemistamme tarinoista koitimme yhdistellä palaa sedän elämästä, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Setä kun yhdisti totuuden ja tarun ja tarina muuttui matkan varrella moneen kertaan. Milloin hän oli ruotsalaisen äidin poika, millon kolmen pojan isä tai vaikkapa suomalaista sukujuurta. Se kuitenkin tuli selväksi, että sedällä ei ollut Istanbulissa ketään sukulaista, jos mielikuvitusperhettä ei otettu huomioon. Hän oli kreikkalaissyntyinen ja sitä myöten kristitty, mutta suku oli lähtenyt vuosien myötä yksi toisensa perään pois Istanbulista. Tai he lepäsivät jollakin kaupungin kristillisistä hautausmaista.

Vuosien varrella setää yritettiin auttaa. Etsittiin asuntoa. Pestiin pyykkiä. Setä ei kuulunut niihin, joita on helppo rakastaa. Hän keräsi roskia laatikoista ja haisi pitkän matkan päähän. Lensi ulos asunnoista muutettuaan ne vähä vähältä kaatopaikoiksi. Mieli oli repaleinen, joskin vahvassa ruumiissa. Ikää oli yli kahdeksankymmentä ja setä teki pitkiä kävelylenkkejä, joissa nuoremmilla oli perässä pysymistä. 

Kunnes sattui se kohtalokas kävelylenkki jolla setä kaatui ja löi päänsä, eikä noussut enää. Kylällä setä tunnettiin ja tiedettiin kristityksi. Näin saapui tieto kuolemasta mutkien kautta seurakuntamme papille, joka lähti mieheni kanssa vainajaa tunnistamaan sairaalalle. Saaden samalla hautajaiset järjestettäväkseen, kun ei ollut ketään muutakaan, joka ne järjestäisi. Tai oli, mutta ei Turkissa. Kuoleman myötä saimme näet yhteyden sedän veljiin, jotka asuivat ulkomailla. Sieltä luvattiin kiitollisina olla maksumiehinä hautajaisille, jos vain setä pääsisi kunnialla ylösnousemusaamua odottamaan pyhiin multiin. 

Feriköyn kaupunginosasta löytyi pieni protestanttien hautausmaa, josta ostettiin kirkolle samoin tein viisi hautapaikkaa. Papit tekivät siunauskaavan ja sanaa sedän kuolemasta laitettiin menemään pitkin Istanbulin seurakuntia. Armenialainen hautaustoimistokin löytyi huolehtimaan arkusta ja vainajan hausta. Opittiin sekin, että muslimit  haudataan käärinliinoissa, mutta kristityt pitää haudata arkussa. Autossa matkalla haudalle harjoiteltiin vielä hautausvirsiä turkiksi. Kuopus kyseli silmät ymmyrkäisinä, että miksi meidän pitää laittaa setä kiven alle makaamaan?

Iloksemme pieneen kappeliin kerääntyi noin kaksikymmentä henkeä saattamaan setää viimeiselle matkalleen. Pappi piti puheen, josta huokui se, että vainaja oli tullut tutuksi. Kuului ylösnousemustoivo. Haudalla veisattiin ja hautaa kiinni lapioidessamme alkoi spontaani muistelu. Vuosikymmenien aikana sedän piipahtelu milloin mihinkin seurakuntaan oli luonut monta muistoa. Hänen luonteensa kimuranttius, mutta myös ne kaikki yhdessä koetut tapahtumat. Kuten se kerta, kun setä tuupertui penkkiin kesken ehtoollisen. Kuinka koetin virvoitella häntä ja huusin soittamaan ambulanssia. Ja kuinka juuri ennen ambulanssin tuloa setä virkosi, katsoi hetken ympärilleen, tarttui vihreään nokkahuiluunsa ja jatkoi soittoa välittämättä ympärillä olevista hätääntyneistä ja kyselevistä katseista. "Kohtaus kun Kaurismäen elokuvasta", toteaa mieheni aina kun tämä tapaus tulee mieleen. Silloin setä  vietti yön sairaalassa tarkkailussa  ja palasi vielä elämäänsä muutamaksi vuodeksi.

Nyt oli setä tullut maallisen vaelluksensa päätyyn. Feriköyn pienellä hautausmaalla hän makaa odottaen ylösnousemusaamua ja pääsyä taivaalliseen kuoroon. Pään vieressä risti ja haudalla havupuu.

ps. Kuvasin hautajaiset sedän sukulaisten pyynnöstä. Jotenkin olen vakuuttunut siitä, että heitä ei haittaisi tämä blogiteksti ja asian jakaminen. Tietävät kyllä, että emme me pahalla muistele vaan päinvastoin. Rakkaudella, sedälle.