Tänään aallot olivat valtavan suuret. Toisella puolella niemeä liehui punainen lippu, mutta toisella pääsi vielä uimaan. Hengenpelastajien rivistö oli jatkuvasti lähtövalmiina. Me asettelimme rantapeittomme pehmeään hiekkaan. Tahdoin kuulla meren pauhun, mutta se hukkui takanani olevasta kaiuttimesta jyskyttävään musiikkiin. Silmäni pitivät tauotta lapsia pinnalla. Näissä merissä kulkevat pohjavirrat, joita kohtaan tunnen kunnioittavaa pelkoa.
Hiekka pöllyää ja suolainen vesi tahmaa kameran linssiin kalvon. On se kesä, jolloin kakkonen ei enää halua rakentaa hiekkalinnaa. Miksi aina isoimmat saa päättää perheessä sen mikä on noloa ja sopivaa? Onneksi on mukana toisten pieniä, jotka vielä upottavat sormensa pehmeään hiekkaan ja lennättävät sitä peitolle.
Taivas on pilvessä ja mereltä tuulee. Olimme valinneet sopivan päivän lasten tuulettamiseen. Vähintään kolmen päivän välein on lähdettävä johonkin tai muuten kaatuu seinät päälle ja meistä tulee seinähulluja. Laskemme päiviä lomaan. Nyt niitä on 12.
Suihkutamme hiekat kasoiksi pesutilan lattialle. Kuinka monta kertaa äiti ehtiikään elämänsä aikana sanoa: "Hiekat kyllä lähtee jaloista, kunhan ne ensin kuivuu"? Suolainen ilma tekee meistä nälkäisiä ja tilaamme paahtoleipiä ja juomisia. Jäätelöä syödään paksissa, sillä en halua pestä sitä auton penkeiltä.
Kotimatkalla takapenkillä on hiiren hiljaista. Siellä uidaan unisaarille. Etupenkillä mietitään äitejä ja niiden tyttäriä, puidaan luopumista ja iloitaan tulevista lomapäivistä. Ollaan välitilassa. Ajassa ennen lomaa, mutta ei kuitenkaan vielä vapaalla. Työssä, mutta lomalaisten huoltojoukoissa.
