76. tarina (Istanbul- luksuspihamme Özgürlük- puistossa)

Kukkulalle tai korkean rakennuksen huipulle kiivetessäsi voit huomata, että Istanbul on kaikkea muuta, kun ankea harmaa betonikaupunki. Kaupungin kauneus perustuu minusta sen alla polveileviin kukkuloihin. Rinteille rakennettu kaupunki on ilmeikkäämpi, kun tasaisella maalla sijaitseva lajitoverinsa. Tietysti Istanbul saa kiittää kauneudestaan myös salmiaan, sekä merta. Konstantinus Suurella oli silmää rakentaa kaupunkinsa juuri tähän näiden salmien ja Marmarameren ääreen. Ilmettä kaupungille luo myös talojen monenkirjavuus. Hyvästi tarkoin määritellyt "samanlaiset talot samaan paikkaan"- ajattelu. Täällä on rakennettu vieriviereen taloa jos jonkunlaista ja maalattu ne mielikuvitustakin käyttäen.

Huomaatte myös varmaan pian, että kaupunki on ilahduttavan vihreä. Siitä saamme kiittää kaupungin monia puistoja ja puistoalueita. Istanbulin lempipaikkoja luetellessani ei paranekaan siis unohtaa kaupungin ihania puistoja. Tällä kertaa esittelen teille niistä kolme, aloittaen "meidän puistostamme".

Etsiessämme kaupungista kotiamme reilu kymmenen vuotta sitten oli yksi kriteereistä se, että talo olisi lähellä puistoa. Näin päädyimme asumaan Istanbulin Aasian-puolella sijaitsevaan Göztepen kaupunginosaan. Kotikadulta pääsi aika nopeasti kävelemään junaradan ylittävälle kävelysillalle, jonka toisella puolella sijaitsi Özgürlük (suomeksi Vapauden)- puisto. Tästä puistosta tulikin meille kuin oma luksuspiha, jossa vietimme aikaa useamman kerran viikossa.

Puistosta löytyy kaksi kahvila-ravintolaa. Toinen sijaitsee puiston keskellä olevalla kukkulalla. Sinne voi istahtaa värikkäisiin säkkituoleihin kahviansa hörppimään suuren Turkin-lipun alle. Toinen kahvila on puiston vesiaiheen vieressä tarjoten kahvin ja pikkusuolaisen lisäksi ihan kunnon ruokaakin nälän yllättäessä. Puistoilemaan voi myös lähteä omien eväiden kanssa, sillä puiston perällä sijaitsee piknikalue pöytineen. Kesällä ja viikonloppuisin kannattaa tosin käydä varaamassa paikkansa ajoissa, sillä pöydät ovat kysyttyjä ja täyttyvät nopeasti.

Lapsille puistossa on tarjolla useampi leikkipaikka, jotka ovat hyvin varusteltuja kiikuin, liukumäin ja kiipeilytelinein. Jos ottaa omat pyörät mukaan voi puiston laidalla ajella liikennepuistossa. Rahalla pääsee myös juna-ajelulle tai erilaisiin kolikolla toimiviin vempeleihin. Pelit voi laittaa pystyyn puiston toisella reunustalla olevilla kentillä. Kävelijöille ja juoksijoille on puiston ympäri tehty juoksuradat. Koiraihmiset voivat tuoda koiransa tapaamaan lajitovereitaan koirapuistoon jne.

Silmäniloa tästä puistosta löytyy paljon. Istutukset ja nurmialueet ovat hyvin hoidetut. Vesialtaat ovat myös puhtaat ja kauniit. Kauneuden vuoksi täytyy kestää sen verran, että nurmikolle ei ole menemistä. Sitä vain ihaillaan vierestä. Täältä löytyy myös suomalaiselle katseltavaksi koivuja.

Maanantaisin puistoon päätyvä saa vielä ylimääräisen ilon. Silloin puistoa reunustaa viikkobasaari, josta voi käydä ostamassa hedelmät piknikille tai vain käydä katsomassa basaarin värejä ja aistimassa tunnelmaa. Tai jos vielä paremmin sattuu voi puiston kulmassa olevassa ulkoteatterissa olla menossa näytös, jota voi puistoilun ohessa käydä katsomassa.

Puistossa asustelee kulkukoira-jengi. Ovat päivällä leppoista porukkaa, jota ei tarvitse pelätä. Yöllä ei kuitenkaan parane puistoilemaan pyrkiä, sillä silloin rupeavat isottelemaan. Mieheni edellinen työpaikka sijaitsi tämän puiston toisella puolella ja hän tapasi kulkea työmatkat kätevästi pyörällä. Eräänä päivänä oli työt pitäneet miestä kiireisenä pikkutunneille asti. Yöllä lähti polkemaan kotia päin entiseen tapaan puiston halki. Özgürlük- puiston koiralauma oli hyökännyt pyöräilijäni kintereille hurjana heti puiston reunalta. Oli saanut pyöräilijä polkea vimmatusti haukkuvat koirat kintereillään. Puiston toisella reunalla oli ilmeisesti tämän jengin reviirin raja ja pysähtyivät siihen kuin seinään. Sen jälkeen ei mies erehtynyt yöllä pyöräilemään. Tästä piti tosin huolen myös Hra. Varas, joka vei miehen pyörän kellarista kardemumman yössä.

75. tarina (Erzurum, Sivas, Ankara- matka on pitkä ei kotia näy)

Kotiin oli matkaa noin 1600 kilometriä. Sotasuunnitelmamme oli tämä: Ensimmäinen päivä täysin autossa ja illaksi Sivasiin uima-allashotelliin. Maksoi mitä maksoi. Sitä ennen ei ollut yhtään uima-allahotellia tarjollakaan, joten tämä riittäisi porkkanaksi jäkikasvulle. Sivasista ajaisimme Ankaraan ja sivistäisimme itseämme lopultakin Anıt Kabirissa. Ankarasta ajettaisiin sitten suoraan kotiin.

Aamupalan jälkeen hyvästeltiin Ararat. Pakattiin laukut ja lapset autoon ja lähdettiin menemään. Erzincanissa pysähdyttiin ensimmäisen kerran tankkaamaan. Aikaa säästääksemme päätimme ostaa eväät läheisestä kaupasta. Minä lähdin siis kauppaan ja mies jäi tankkaamaan. Pian luokseni saapuu huoltoaseman poika ja kysyi sattuisiko minulla olemaan auton avainta. Tankatessa ovi oli jotenkin mennyt lukkoon ja toinen avain oli nyt auton sisällä. Kuten vauva. Vauvalla ei kuulema ollut mitään hätää, sillä ilmastointi oli autossa päällä. Onneksi avain sattui olemaan taskussani ja poika lähti sitä kiikuttamaan miehelleni, joka sai itsensä ja loput lapset vauvan seuraksi autoon. Minä tein ostokset loppuun ja niin päästiin taas jatkamaan matkaa.

Üzümlün kohdalla saimme sakot. Täytyy tunnustaa, että olemme omaksuneet liiankin hyvin paikallisen ajokulttuurin ja usein emme edes tiedä nopeusrajoituksia. Täällä ajetaan sitä vauhtia kun muutkin ja täytetään vapaana oleva tila tehokkaasti. Kaistalle ei auta jäädä jurnuttamaan, sillä joku tulee muuten perään. Näin ollen poliisi saikin sinä päivänä hyvät rahat, kun koko autojono meidät mukaan lukien ajoi liian lujaa suoraan tutkaan.

Illalla saavuimme Sivasiin. Koko päivä oli puhuttu iltauinneista ja mieliala oli pitkästä matkasta huolimatta korkealla. Kunnes saavuimme sen Lonely Planetin vinkkaamaan hotellin eteen. Selvisi, että uima-allas oli purettu ja hotelli aivan törkeän hintainen. Ja sekin, että koko kaupungissa ei ollut olemassakaan uima-allashotellia. Se yö nukuttiin lopulta jossakin niistä hotelleista, joita ei tulla myöhemmin ikinä kaipaamaan. Purettiin pettymystä herkuilla ja videohetkellä.

Aamulla matka jatkui. Jälleen päivä autossa, kunnes illalla saavuimme pääkaupunkiin. Hotelli löytyi Genclik-puiston vierestä ja eilisen harmit unohtuivat. Illalla kävelimme puistossa olevaan huvipuistoon, joka oli Linnanmäestä ja Särkänniemestä mitään tietämättömille lapsillemme elämys. Törmäilyautoja, kummitusjunaa, karusellia ja lopulta koko perheen ajelu maailmanpyörässä Ankaran pimeän lämpimässä illassa.

Aamulla ajoimme Anıt Kabiriin eli Atatürkin mausoleumiin. Rakennus on turkkilaisten kunnianosoitus "kansakuntansa isälle". Maan ensimmäisen presidentin hauta sijaitsi varsin vaatimattomassa ja pelkistetyssä kiviarkussa katseilta suojassa. Saimme aikaa kulumaan monta tuntia kiertäessämme mausoleumin museota, johon oli kerätty Atatürkin elämästä kertovaa materiaalia ja hänelle kuulunutta omaisuutta. Museo oli mielenkiintoinen ja jopa lapset jaksoivat kiertää sen ilman nurinoita. Pojista erityisen jännittävä oli tietenkin Turkin sotaan liittyvät osastot.

Kuvia ei saanut museosta ottaa, joten jos ikinä joudutte Ankaraan, kannattaa käydä omin silmin katsomassa. Oli käymisen arvoinen kohde. Sen sijaan en edelleenkään ymmärrä miksi turkkilaisten isä valitsi Ankaran pääkaupungiksi? Onhan se tietenkin maan keskellä, mutta...

Mausoleumilta ajoimme moottoritielle ja sitä riittikin sitten Istanbuliin asti. Koti odotti meitä matkaajia ja sinne oli hyvä palata. Matka oli päättynyt.

74. tarina (Doğubayazıt - Araratin ihmeet)

"Vedet väistyivät väistymistään maan päältä ja sadanviidenkymmenen päivän kuluttua vedet olivat alentuneet niin paljon, että arkki pysähtyi seitsemännen kuun seitsemäntenätoista päivänä Araratin vuoristoon." 1. Moos. 8:3,4

Läpi vuosisatojen on Nooan arkkia etsitty Ararat-vuorelta. Moni on sen uskonut löytäneensäkin. Vuonna 1984 kohistiin, kun amerikkalais-turkkilainen retkikunta kertoi arkin löytyneen. Amerikkalaiset olivat viemässä arkin osia tutkittavaksi Amerikkaan, mutta erehtyivät kertomaan aikeistaan lehdistölle. Rajalla tutkija löydöksineen pidätettiin ja osat jäivät Turkkiin. Paikalliset tutkijat pitivät osia arvottomina. Sitä ennen oli arkin muotoinen kivettynyt alue löydetty Araratin pelloilta vuonna 1959 Naton ilmakuvien perusteella. 1977 paikalle saapuivat lopulta tutkijat, jotka uurastivat alueen parissa 10 vuotta vakuuttuen siitä, että kyseessä oli Nooan arkki. Kivettyneen alueen vierestä löytyi mm. suuria ankkurikiviä.

Tämä jälkimmäinen arkki makasi Hacı Hasanin pellolla pienemmän Ararat-vuoren kupeessa. Vanha mies otti vieraansa ystävällisesti vastaan. Pellon vieressä oli pieni talo, jossa kerrottiin arkin löytymisen vaiheista. Talon takaa lähti polku reunustalle, josta saattoi katsoa tuota kivettynyttä muodostelmaa, jonka mitat pitivät melko hyvin yhtä Raamatun arkin kanssa. Arkin vieressä jatkuivat normaalit peltotyöt, eikä muita vierailijoita näkynyt mailla eikä halmeilla. Hacı Hasan itse oli luonnollisesti täysin varma, että arkki oli rantautunut hänen maillensa. Viereinen arkin tutkimuskeskus oli hänestä tieteellisestikin asian todistanut. Myöhemmin kylällä "katugalluppia" asiasta tehdessämme, saimme toisenlaisiakin vastauksia. Lapsille arkki tuli kuitenkin todeksi, sillä pyhäkoulussa olivat kertoneet silmät loistaen "käyneensä lomalla Nooan arkilla".

Ararat on etenkin armenialaisille pyhä vuori. Tämä kansa pitää itseään Nooan pojanpojanpojanpoika Haykin jälkeläisinä. Armenialaiset käntyivät kristinuskoon 300-luvulla ja heitä pidetään maailman ensimmäisenä kristillisenä kansana, jota kirkko tänäkin päivänä yhdistää. Araratin alueella on edelleen pieniä kirkkoja, jotka uskovat, että Nooan arkin lisäksi Jumalan luoma paratiisi sijaitsi Ararat-vuorella.

Nooan arkin jälkeen suuntasimme takaisin Ishakpaşan palatsille. Tällä kertaa emme jääneet vain ihailemaan palatsia ulkoa vaan pujahdimme myös sisään. Palatsin valmistustyö aloitti vuonna 1685 kurdijohtaja Çolak Abdı Paşa ja lopetti hänen poikansa Ishak lähes 100 vuotta myöhemmin. Palatsi oli kaunis karussa ympäristössään katsellen kohti Araratia.

Ararat oli ihmeellinen. Kotimatka Istanbuliin loputtoman pitkä. Oli aika jättää hyvästit Idälle ja aloitella paluumatkaa.

73.tarina (Doğubayazıt- paimen ja lampaat)

Kovinkaan montaa tuntia ei ehditty nukkua, kun mies lähti matkoilleen. Pakkasi kameran kassiin ja hiipi vielä pimeään yöhön. Minä kuuntelin hetken pienokaisten unista tuhinaa ennen kuin uni vei mennessään.

Meidän nukkuessamme mies kurvaili autollaan sopivaa kuvauspaikkaa etsien. Aamuyö oli ollut hiljainen ja tiet tyhjät. Jostakin kuuluneet aseen laukaukset saivat kuvaajan hetkeksi miettimään, että onkohan tällaiset kuvausretket ihan turvallisia näillä leveysasteilla. Takaisin ei malttanut kääntyäkään joten jatkoi matkaansa. Pian oli huomannut liikettä vuoren kupeessa, jossa paimen johdatteli laumaansa aamun hämärissä ja päätti liittyä seuraan.

Siellä nämä kaksi miestä, koira ja lammaslauma viettivät yhteisen aamuhetken. Mahtoiko paimen olla iloinen saamastaan seurasta? Ainakin hän kuvien perusteella asettutui luontevasti kuviin, ikään kuin se olisi hänelle ihan joka aamuista puuhaa siellä Araratin kupeessa.

Auringon noustua mies hyvästeli paimenen. Tielle alkoi ilmaantua liikennettä. Autolle palatessaan hän ehti havaita, että Doğubayazıtissa kannatettiin selvästi kimppakyytejä. Myös hotellilla alkoi perhe heräillä uuteen päivään ja sen mukanaan tuomiin seikkailuihin. Edessä oli mm. aamupalan jälkeen vierailua Nooan arkilla.

72.tarina (Doğubayazıt- aurinko laskee kurdiruhtinaan linnalla)

Doğubayazıtiin saavuimme iltasella. Uutuuttaan hohtava hotelli löytyi heti tien vierestä, mutta se oli iranilaisen shakkikerhon jäljiltä aivan sekaisin. Huoneet olivat sotkussa ja paikkoja rikottu. Henkilökunta pyysi meitä tulemaan muutaman tunnin päästä uudelleen, jotta ehtivät siivota huoneen käyttökuntoon. En ollut tiennytkään, että shakkikerhoilla oli tapana käyttäytyä hotelleissa näin riehakkaasti.

Aamuinen kävely Anissa ja automatka olivat tehneet tehtävänsä. Autossa oli hieman nuutunutta porukkaa. Nostatettiin siis verensokeria eväillä ja päätettiin ottaa odotuksesta ilo irti. Kaupungin laidalla oli Ishakpaşan palatsi, josta olimme nähneet monta kuvaa. Pian saisimme ihailla sitä omin silmin.

Tie vei ylös, jossa olikin juuri sopiva näköalakahvila tätä näytöstä varten. Alla lepäsi palatsi ja Doğubayazıtin kaupunki. Sivussa kohosi mahtava lumihuippuinen vuori ja näiden ympärillä aukesi vain autiomaa. Tunnelma oli kyllä varsin vaikuttava. Jopa lapset asettautuivat ihailemaan värien vaihtelua laskevan auringon maalatessa taivasta eri sävyin. Lopulta sävyt vähenivät ja illan rukouskutsun myötä syttyivät valot talojen ikkunoihin ja teiden varsiin. Ilta peitti meidät varjoihinsa ja tuuli viilensi päivän helteissä väsähtäneitä.

Kameroita kootessamme naapuripöydän sedät nousivat ja tulivat tervehtimään. Kuulumisia vaihdettiin ja kysyivät kuinka viihdymme heidän kaupungissaan. Kyllähän me viihdyimme, vaikka emme olleet vielä ehtineet paljokaan nähdä. Miten lämpimästi meidät toivotettiinkaan tervetulleeksi ja neuvottiin paikkoja joissa kannattaisi käydä. Keskustelun aikana selvisi, että näin lämmin vastaanotto tuli itsensä kaupunginjohtajan taholta, joka oli sattunut tulemaan ystävänsä kanssa iltateelle siihen meidän naapuripöytään. Sattuuko tällaista muualla kuin Turkissa?

Kaupunginjohtaja ystävineen jäi juomaan teetänsä. Me ajoimme pimeässä illassa takaisin hotellille. Sotkut oli siivottu ja vastassa oli viileä suihku ja puhtaat lakanat.

71. tarina (Ani- aaveita kaupungissa)

Usko meinasi loppua. Tie oli niin pieni ja vaivainen. Matkaoppaan mukaan Ani kilpaili loistonsa aikoihin mahtavuudessaan Konstantinopolin kanssa, tarjoten muuriensa sisällä suojan yli 100 000 asukkaalle. Kaupunki oli myös ollut uratialaisten pääkaupunki, sitten armenialaisten piispankaupunki. Miten niin merkittävä kaupunki voisi olla täysin syrjässä kaikesta?

Tyhjän jälkeen saapui kylä. Ovien suussa kurkkivat pikkulapset ja kylänraitilla köpöttelivät kanat. Taloja ei voinut olla montaa enemmän kuin kymmenen. Kylän takana nousi edessämme massiiviset kaupunginmuurit. Aivan kuin vika paikkaan nostetut kulissit. Olimme saapuneet Aniin.

Suuresta portista kävelimme sisälle kaupunkiin, jota ei enää ollut. Pelkkää tuulen pieksämää ja auringon polttamaa maata. Tallattuja polkua ja siellä täällä kohoavia punatiilisiä kirkon raunioita. Keskellä aluetta virtasi rajajoki, jonka toiselle puolelle jääviin raunioihin ei ollut menemistä. Siellä lepäsi Armenia.

Kolmen tunnin ajan vaelsimme kirkosta toiseen. Ne olivat rapistuneita ja sortuneita, seassa muutamia ihmeellisen hyvin säilyneitä yksilöitä. Ihailimme haalistuneita kuvia Raamatun kertomuksista ottaen kiitollisena vastaan kattojen suoman varjon. Lapsia mietitytti mihin talot olivat hävinneet? Missä aaveet asuvat aavekaupungeissa joissa ei ole niille koteja?

Portilta katsoimme vielä taaksemme. Ani jäi seisomaan Turkin ja Armenian rajalle. Mongolien valtaamana ja hylkäämänä, maanjäristysten ja ajan runtelemana, mutta niin kauniina ja surumielisenä. Me jatkoimme matkaamme. Väistellen lammaslaumoja, lehmiä ja paimenia  kunnes edessä häämötti se lumihuippuinen vuori.