291. tarina (Takaisin Etelään)

Yhdeksän vuotta sitten ajoimme autolla Etelä-Turkkiin. Kolmonen oli vauva. Imettävä äiti ja auton ilmastointi ei ollut hyvä yhtälö. Antalyan helteissä olin hurjassa kuumeessa rintatulehduksen vuoksi. Piti käydä ottamassa vauhtia paikallisesta sairaalasta. Viileä huone ja tiputus. Antinbioottia suoraan suoneen ja johan taas päästiin jatkamaan matkaa.

Seuraava ikävä yllätys tapahtui ennen Kaşia. Meiltä hajosi kamera. Reissulta jäi siis hyvin vähän mitään kuvallista muistoa. Kokemuksia sitäkin enemmän ja halu päästä joskus uudestaan niihin maisemiin. Viime talvena me tutustuimme nuoreen mieheen, joka toimii työkseen oppaana Kemerin lähettyvillä. Oli selvästikin aika tehdä etelänmatkan uusinta ja aloittaa se ystävämme luota. Mert järjesti meille majoituksen ja muutakin mukavaa matkan alkajaisiksi.

Ajetaanpas siis Kemeriin. Matka on kyllä pitkä, mutta lopussa meri seisoo. Niin ihanan turkoosina ja kirkkaana. Kutsuen suolaiseen syliinsä.

Emme itse asiassa olleet ihan Kemerissä, vaan sen lähellä olevassa pikkukylässä. Lisään sen tuohon tunnisteisiin, kunhan saan paikan nimen selville. Lonely Planetin kartta ei sitä kerro. Oli sen verran pieni tuppukylä. Siellä yövyimme kolme ensimmäistä yötä. 

Edit: Niin, apu saapuikin pikaisesti. Paikka oli siis Çamyuva, hieman Kemeristä Eteläänpäin.

290. tarina (Istanbul- tehtäis edes jotain)

Olimme olleet sisällä mökkihöperyyteen asti. Ulos ei voinut mennä pelailemaan. Siellä oli liian kuuma. Sisälläkään ei liiemmin jaksanut mitään. Ruutuja tuijotettiin ja tylsistyttiin. Eräänä lauantaina tuli kolmoselle jo melkein itku: "Tehtäis nyt joskus edes jotain".

Illalla lähdettiin matkaan, juuri ennen auringonlaskua. Paastokuukauden ajaksi oli lähikoulun pihalle kasattu pikkuruinen huvipuisto ja se otettiin aloituspaikaksi. Pahin ahdistus alkoi helpottaa, kun sai hyppiä kohti taivasta.

Rukoushuudon kaikuessa aurinko oli sukeltanut maihin. Me kurkimme juuri valmistuneen moskeijan ikkunoista sisään. Tätä oli rakennettu kuin Iisakin kirkkoa. Ajattelimme jo, että se on ikuinen työmaa, mutta sitten ottivat loppukirin. "Joka rakentaa Jumalalle taloa eläessä, sille Jumala antaa asunnon paratiisissa" lupasi teksti rakennusvaiheessa olevan moskeijan edessä. Se oli selvästi laittanut lahjoittajiin vauhtia. Paastokuukauden ensimmäisenä päivänä moskeija oli valmis.

Moskeijalta kävelimme pimeitä teitä pitkin. Kuuntelimme avoimista ikkunoista kuuluvaa astioiden kilahtelua. Päivän paasto oli päättynyt ja suvut keräytyneet syömään. Koteihin pöytien äärelle ja puistoille levitetyille liinoille.  Mekin olimme matkalla syömään, mutta emme päivän ensimmäistä ateriaa, vaan viimeistä.

 Oli tehty jotain. Tämän avulla jaksaisimme taas kökkiä kotona. Odottaa viileneviä päiviä ja syksyn sateita. 

289. tarina (Istanbul- tavattiin)

Tapasin erään suomalaisen naisen muutamia vuosia sitten koululla. Hän oli pirteä ja hymyilevä alakoulun opettaja. Minä olin äiti, joka kuljetin lastani kouluun. Meillä oli toiset nimet ja oikeat elämät. Tervehdimme pihoilla ja ovilla, molemmat menossa omiin suuntiinsa. Lastemme polut sen sijaan yhtyivät ja tulivat kavereiksi koulussa ja vapaa-ajallakin. Kunnes naisen ja pojan tiet veivät toisiin maisemiin.

Internetistä löysin hänet uudelleen. Seuraten kuinka elämä kuljetti perhettä Antalyan kautta Suomeen. Perustaessani oman blogini, minusta tuli Mine. Hän oli blogistanian Karoliina. Tässä maailmassa me olemme blogitutut. Tiedämme toisistamme asioita, joita kirjoittaja haluaa kertoa. Elämme mukana rajoitetusti kirjoittajan elämänvaiheissa tai matkoissa. Jaamme joitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja joskus astumme netistä kohdataksemme oikeassa elämässä. Sitä kutsutaan kuulema blogitapaamiseksi.

Karoliinan kanssa päätimme vaihtaa kirjoja. Minä lähetin Suomeen turkkilaisia ja hän saapui Istanbuliin suomalaiset kirjat kassissaan. Tapasimme Tünelin pysäkillä ja kävelimme aamupalalle Limonlu Bahçeen. Halusin tietää millaista elämä on Suomessa, miten lasten elämä muuttuu siirryttäessä suljetusta ja rajoitetusta Istanbulin elämästä vapaaseen suomalaiseen. Mikä on vaikeaa ja mikä hyvää. Joimme Limonataa ja söimme aamupalasta kaiken muun paitsi makkarat. Karoliina syötti paikan kilpikonnat ja kissat.

Me molemmat olemme Orhanin ystäviä. Minä luin Istanbulin, Lumen, Viattomuuden museon ja kasan muita. Karoliina toivoi juuri sitä Istanbulia, alkuperäisellä kielellä. Kun nyt aamupalan jälkeen päädyimme ulos ja vastaan tuli kyltti "Viattomuuden museo", ei siellä voinut olla käymättä. Pääsimme sisään turkkilaisella hinnalla ja kiersimme katsomassa seinää, jossa oli ne tupakan tumpit. Vitriinejä täynnä erilaisia asioita ja kuvia seinillä. Kaikessa viittaukset kirjaan, joka museoon tullessa kannattaa olla luettuna. Ja mukana, sillä kirjan sivuilta löytyy kohta, joka toimii vapaalippuna tähän hassuun pieneen museoon.

Museon vierustalta alkoivat antiikkikujat. Niitä pitkin oli hyvä harhailla Istiklalkatua kohden. Ihastella aarteita ja miettiä mitä ostaisi, jos olisi tilaa. Minä olen perinyt äidinmaidosta rakkauden kaikkea vanhaa kohtaan. Jostakin kumman syystä se ei vain näy meillä kotona. Karoliinasta en tiedä, sillä sitä hänen bloginsa ei kerro.

Istiklalilla hyvästeltiin. Karoliina jatkoi lomailuaan, minua odotti kotona neljä suuta, jotka pitäisi ruokkia. Kävelin lautalle ja ihastelin kirjaani. Se oli tarkoitus lukea elokuun lomamatkalla, mutta ajattelin, että jos hiukan vilkaisen. Ihan vain vähän. Ensimmäiseltä sivulta tarina vei tarinan kertojan. Astuin Elifin Kirottuun Istanbuliin, enkä päässyt sieltä pois ennen viimeistä sivua. Ja silloin harmitti. Nyt se jo loppui.

Karoliinan version tapaamisestamme voitte kurkata täältä. Kiitos vielä kirjoista, olemme nyt ne molemmat lukeneet ja laitan hyvän kiertämään muille tutuille suomalaisille...

288. tarina (Istanbul- löytöretkellä Cihangirissa)

Heinäkuu oli tänäkin vuonna kuuma ja kostea. Ei sateen vuoksi, sillä emme saaneet sadepäiviä laisinkaan. Ilmankosteus sen sijaan nousi kamaliin lukemiin. Helle sitoi meitä sisälle päivä toisensa jälkeen ja sai hien pintaan jokaisesta pienestäkin askareesta. Hääpäivänä me päätimme uhmata vallitsevaa ilmastoa ja lähteä ulos vaikka mikä olisi. Isommat lupasivat vahtia pienempiään ja vilkuttivat minulle ovella. Kassissani oli varapaita itselleni ja miehelle, jos nyt iltamme ihan hikiseksi menisi.

Üsküdarissa istuin kellon alla ja odotin sulhoani tulevaksi. Meillä oli treffit heinäkuisessa iltapäivässä. Tavoillemme uskollisena minä olin ajoissa ja mies myöhässä. Nykyään se vaan ei enää haittaa. Ainakaan aina. Näiden vuosienkin jälkeen ilo syttyy minussa, kun näen hänet väkijoukossa. Tunnistan kävelytyylistä ja vaaleasta päästä jo kaukaa. Seuraan milloin hänen silmänsä löytävät omansa ja kuinka hymy syttyy tunnistamisen merkiksi.

Hyppäämme laivaan ja katsomme salmeamme. Kaupunkiamme, joka leviää niin pitkälle, kun katse kantaa. Vaikka Istanbul on näinä vuosina tullut tutuksi, se tarjoaa kuitenkin jatkuvasti uusia kulmia, joissa emme vielä ole käyneet. Hääpäivämme iltana me löytöretkeilimme Cihangirin kaupunkinosassa.

Cihangir oli alkuun harmaa. Ränsistynyt, mutta puoleensa vetävä. Sitä olisi voinut luulla työläiskortteleiksi, kunnes törmäsi ulos tuotuihin tuoleihin ja niillä istuviin viiniä siemaileviin typyköihin ja rentoihin miehiin. Sitten alkoi nähdä värejä, merkkejä piilotetusta vauraudesta. Boheemista taiteilijaelämästä ja kalliista kuppiloista. Cihangir on taas ihan omanlaisensa Istanbul.

Me pujahdimme tavallisen näköisestä ovesta sisään. Kävelimme raput ylös ja löysimme itsemme viihtyisältä sisäpihalta puiden katveesta. Tulimme ohjatuksi omaan pöytäämme ja ryhdyimme tilaamaan. Alkupaloiksi paistettua maksaa, juustoja, oliiveja, tsatsikia, munakoisosalaattia, paprikoita ja börekkejä. Pääruoaksi jotakin, jossa ei ollut kehumista ja jälkiruoaksi suussasulavaa kakkua ja kahvia.

Vatsat täynnä vaelsimme kohti Istiklalia. Aurinko oli vaipunut toisiin todellisuuksiin ja ilta antoi huojennuksensa.  Ilmassa oli puheen sorina ja lukuisista ravintoloista karanneet tuoksut. Valot asunnoissa olivat syttyneet ja ihmiset vaipuneet kesäillan huolettomaan helmaan. Kesäillat Istanbulissa, ne haluaisin tallettaa aistieni sopukoihin. Kylminä talvi-päivinä esiin otettavaksi ja paistatellakseni niiden lämmössä.

Kotiin päästyessämme hurautamme ilmastoinnin päälle. Säädämme sen niin kylmälle kun voimme. Käymme kylmässä suihkussa ja juomme kylmää juomaa henkemme hädässä. Pikkuhiljaa keho huokaisee ja rauhoittuu. Kuuma hääpäivämme kääntyy viileäksi yöksi. Pää kohtaa tyynyn, käsi löytää käden. Onneksi löysin sinut. Hyvä kun olet minun. Ja onneksi toit minut Istanbuliin.

ps. Olemme saapuneet eilen kotiin. Kaikki on kotona heikun keikun. Meillä oli kuitenkin hyvät reissut. Nyt otan arjen haltuuni ja kuljetan teitä hetken kesäisessä Istanbulissa. Tiistaina lupaavat viilenevää. Ehkä sitten kykenen tarinoimaan teille helteisen reissumme Etelä- Turkkiin?