441. tarina (Illan saldo on punainen nenä)

Säälin hylättyjä taloja. Etenkin jos ne ovat sympaattisia, kuten tämä iltalenkillä ohittamani vaaleanpunainen talo. Mielikuvitukseni saa siivet ja palan halusta päästä kurkkaamaan sisälle. Kuvitella taloon perheen ja elämän. Historian, toisenlaisen nykyisyyden ja tulevaisuuden. Miksi pihalla ei liehu pyykki? Eikö parveke kutsukin tuolia? Istujaa, joka lukisi kirjaansa avoimien ovien vieressä. Täällä kuuluisi kaikua nauru ja kukkia mantelipuu. Puun alle pitäisi kattaa pöytä ja laittaa siihen valkoiset liehuvat liinat.

Vielä kerran kävelen kotikukkulat. Etsin loput kulkemattomat katuni. Tie kulkee vuoroin myötä ja vuoroin vastaan. Ilta-aurinko on lempeä ja kohtelee kaupunkia ystävällisesti. Sen saman huomaa myös meidän vessan peilistä. Aamulla sieltä katsoo karu nainen, illalla sen kanssa voi jo tehdä sinunkaupat. 

Toivotan kesäkauden avatuksi. Istanbul elää vielä välikautta ja vastaantulevat ovat pukeutuneet t-paidasta toppatakkiin. Harmaan ja mustan jälkeen alkavat värit palata kaupungin kaduille ja talojen seunustoille.  Sekä lenkkeilijän kasvoille. Illan saldo on punainen nenä siellä vessan peilissä. Eikä siinä ole mitään lempeää.

Huipulla tuoksuu kotipihalle. Sen kodin, jossa asui äiti, isäpuoli, tytär ja kolme koiraa. Pihaa reunusti violetti syreeniaita. Sellaisen minä kasvatan oman kodin pihaan, sinne jonnekin ja sitten joskus. Siihen taloon, jossa pihalla liehuu pyykki, parvekkeella istuu kirjaa lukeva nainen ja pihalla syödään puun varjossa. Ja hätistellään pois itikoita. 

ps. Turkin posti toi postilaatikkooni terveisiä Ausraliasta. Kiitos Sannabanana! 

Luulin olevani matkabloggaaja, mutta olenkin valokuvabloggaaja!?

Äsken sain kirjeen, jossa sanottiin näin:

Hei,

Onnittelut!

Ellet jo tiedä sitä, niin nyt kerromme, että olet yksi Supersaver Travel Blog Awards –kilpailun Paras Valokuvablogi-kategorianfinalisteista!

Äänestys päättyy 13. toukokuuta. Sitä ennen on vielä hyvin aikaa kerätä ääniä. 

Kunniamaininnan lisäksi BoDTM - Books on Demand tarjoaa kaikkien kategorioiden voittajille mahdollisuuden julkaista bloginsa kirjana! 

Toivottavasti blogisi saa paljon ääniä!

Onnea matkaan!

Ystävällisin terveisin

Janita

Olisin ollut mieluummin matkabloggaaja, mutta tuomaristo päätti toisin. Nyt te saatte päättää, että onko minusta tämän kategorian voittoon? Äänestys oli erilainen, sillä tällä kertaa äänestys ei kysy sähköpostia, vaan antaa yhdeltä koneelta äänestää yhden kerran. Eikö perheenjäsenet siis saa äänestää?!? Toivotaan reilua kilpailua ja paras voittakoon.

Äänestämään pääset painamalla tästä tai sivupalkissa olevasta allaolevaa kuvaa vastaavasta kuvasta.

Löydät siis blogini VALOKUVABLOGI-kategoriasta. Ruksita blogini edessä oleva pallura ja paina ÄÄNESTÄ- ruudusta. Korean ihmeistä bloggaava  TERHI on ehdolla AASIABLOGEISSA. Minä ainakin äänestin myös häntä:).

ps. Päivän varsinainen postaus alla, älä unohda lukea sitä!

440. tarina (Asuvat siltojen alla)

Sinä päivänä aloitin Anadoluhisarilta. Aurinko lupaili edellistä kauniimpaa päivää. Pistin musiikit soimaan, aurinkolasit nenälle ja lähdin matkaan. 

Tie vei rantaa myöten. Muurit kohosivat vasemmalla puolen, oikealla puolella rinne. Jokaisessa rakosessa pysähdyin katsomaan salmea, jonka ylimmät vesikerrokset pyrkivät päin Marmaramerta, alimpien kerrosten virratessa kohti Mustaamerta. Salmi on kuin sitä ympäröivä kaupunki: monijakoinen, täynnä kahden kerroksen väkeä ja vailla selkeää suuntaa. Juuri sekö minua loputtomasti kiehtoo, niin tässä kaupungissa kuin sen jakavassa salmessa?

On rikkaat ja köyhät. Rumuus ja kauneus. Yhtäältä nenää kutittaa ihanat tuoksut, kuin roskiksista ja viemäreistä nousevat löyhkät. Istanbulissa saa palella ja läkähtyä. Väsyä meluun ja hälinään tai istahtaa yksin rantaan kuuntelemaan lintujen laulua. Tässä kaupungissa köyhät asuvat kukkuloilla ja rikkaat siltojen alla. Siinä minäkin pysähdyn ja nojaan heidän aitoihinsa, kuvaan kattonsa ja tiedän eläväni tässä ja nyt. Elämäni on vienyt minut portaille, jotka eivät vie mihinkään, päättymättömille teille ja rantakiville. Nyt se lepuuttaa minua tämän sillan alla ja sanoo; "Hellitä hetkeksi, pysähdy ja katso. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Nähdäkin voi niin monin eri tavoin. Riippuen siitä, että katsooko alta, yltä, sivulta vai kenties raollaan olevin silmin."

Nousen tasaisen varmasti. Jo kaukaa näen kulkukoirien lauman, joka mittailee minua katseellaan. Ne haistavat pelon, joten otan varman ilmeen ja päättäväiset askelet. Se hämää suurimman osan, mutta ei yhtä, joka ryntää eteni rajusti muristen ja haukkuen. Minä huudan sille "Lopeta" ja kiljun perin naisellisesti. Sydän hakkaa ja adrenaliini virtaa. Koira luovuttaa, niin minäkin. Tälle tielle en ikinä enää palaa, paitsi ehkä autolla. Silloin minä tööttään sille kulman kingille ja se haukkuu pitkään perääni. Niin se on ollut ja niin se tulee olemaan. Istanbul kun pitää kiinni koiristaan. Kaupungilla ja minulla on niihin viharakkaussuhde.

Varo Poliisia. Metsään meno on selvästi kielletty. 

Nousujen aikana voi aina lohduttaa itseään edessä olevalla alamäellä. Hengittää avaran näkymän edessä ja todeta, että: "Kyllä kannatti, vaikka koiralauman uhalla." Kavacikin reunamilla katselen hetken kaupunkia, ennen laskeutumista. Kuljen pienintä löytämääni tietä pitkin takaisin rantaan. Elämä on näet opettanut, että kaunein löytyy kaikkein kapeimmilta teiltä, rannasta tai keskikorkeilta kukkuloilta. 

Kotona minun täytyy aina hetki istua. Juoda kuppi kahvia ja sulatella.  Antaa hengityksen tasaantua. Jo puolen tunnin päästä mietin; "Mihinkäs sitten huomenna?"

439. tarina (Ihminen hioo ihmistä)

Aamulla kiirehdin. Puin päälleni ennätysvauhtia ja juoksin bussiin. Vain huomatakseni, että se toinen ei kiirehtinyt eikä juossut. "Tuli kaikenlaista ja odotan vapuria täällä satamassa. Odota siellä, olen kyllä tulossa." Ja minä päätin, että odotan sitten mukavasti. Ilma oli hyinen ja inhottavan kylmä. Silloin kannattaa tilata kuppi kuumaa kahvia ja juustopaahtoleipä. Nostaa katse ja katsoa ympärilleen. Nähdä laivat, jotka tulevat ja menevät. Kiinnittää huomio siihen pariskuntaan, jonka alkuhuuma läikkyy meille ympärillä istuvillekin. Tutkia viereisen pöydän huolestuneita kasvoja ja arvailla, että onko kyse jostakin ohimenevästä vai kenties pysyvästä?

Viiden minuutin asiaan odotin viisikymmentä minuuttia. Vaihdamme poskisuudelmia ja vakuutan, että odottaminen ei haitannut. Turkki on opettanut, että ihminen on aikaa ja rahaa arvokkaampi. Ihmissuhdetta ei kannata katkaista tai rikkoa pikkuasioiden tähden. Aina on olemassa selitys ja aina kannattaa yrittää uudelleen. Ihminen hioo ihmistä. Nytkin käsivarsiani ja olkapäitäni hiotaan halauksen verran. "Anteeksi, että odotutin. Kiitos, että tulit."

Kun nyt olin täällä, saatoin saman tien kävellä basaarikujat. Haistaa kun saa ilmaiseksi eikä katsominenkaan maksa mitään. Kun on lisäksi varustautunut lenkkiajatuksin, tietää myös, että ei kannata hankkia lisäpainoa kannettavakseen. Niinpä söin silmilläni ja jatkoin sitten matkaani kohti antiikkikatuja. Siellä eräässä liikkeessä minua toivottavasti odottaa yksi kaappi. Sen ja minun välissä on ne pudotettavat viisi kiloa, joista ei ole kaikesta tästä kävelystä huolimatta lähtenyt yksikään. Katsoin siis vain kaivaten ja mietin, että "Voisiko joku hioa minua sen viiden kilon edestä?"

Minua ei kiehdo liian täydellinen, ei viimeisen päälle stailattu eikä uutuuttaan hohtava. Katseeni tarttuu aina johonkin hieman kuluneeseen, vähän vinoon ja kauniisti vanhentuneeseen. Kuvauskohteeni on paikallisista selvästikin perin kummallisia. "Mitä se kuvaa?" "Mitä siellä on?" Näissä tilanteissa saa heittäytyä kuuromykäksi, pitää pokkansa ja kuvata vain kaikessa rauhassa. Rakennustyömaata, vinoa taloa ja sortumispisteessä olevaa parveketta.

Junaradan toisella puolella on värikkäiden talojen katu. Siellä jokainen talo on vinksallaan, rähjäinen tai kauniisti kulunut. Kunnostetut ja purkutuomiota tai remonttitaitoista ostajaa odottavat vieri vieressä. Autotkin, kun valitut talojen mukaan katujen varsille. Tien viimeinen kulkupeli kätkee sisäänsä  antiikkisohvan. Siellä olisi somaa istua maailmaa parantamassa ja laskemassa, että riittääkö rahat pieneen pintaremonttiin?

"Istanbul on aina iholla. Ihmiset eivät vain asu kaupungissa, vaan kaupunki asuu myös ihmisissä. Istanbul ei tunne rajoja, se tyrkyttää itseään, tunkee joka paikkaan eikä tyydy koskaan pelkäksi kulissiksi. Se haastaa tauotta." kirjoittaa Stefanie Rosenkranz GEO-lehden artikkelissa. Se on hyvin sanottu se. Istanbul hioo ihmistä?