Saavuimme Midyatiin iltahämärissä. Hotelli löytyi Lonely Planetin ohjeilla melko helposti. Päivän touhut olivat tehneet tehtävänsä. Kun enimmät Hasankeyfin hiekat oli valutettu hotellin kylpyhuoneen viemäriin, saimme peitellä väsyneitä matkalaisia puhtaisiin peteihin.
Aamuinen kierros kaupungilla avasi eteen toisenlaisen Turkin. Midyatille ilmettä antoivat minareettien vieressä seisovat kirkon tornit. Turkkia kuului harvemmin, pääosin keskusteluja taidettiin käydä kurdiksi, arabiaksi ja arameaksi. Äänimaailmaan kuului myös rukouskutsut ja kirkonkellot.
Iltapäivällä pidimme hellettä ilmastoidussa autossa ja ajoimme lähikyliin. Moni oli lähtenyt ja jättänyt tyhjät talot jälkeensä. Joku oli myös palannut ja aloittanut alusta. Jokainen pieni peltopläntti kuivassa karussa maassa toi hyvän mielen.
Päivän paras hetki odotti pikkuruisen kylän kirkon kupeessa. Isäntä lähti katsomaan pääsisikö kirkkoon sisälle. Me muut jäimme autoon odottamaan. Kohta mies saapui takaisin ja pyysi meitä mukaansa. Kirkkoonkin oli kurkannut, mutta mielenkiintoisempi oli kirkon vieressä leipiä paistava kurdinainen. Saimme ihmetellä pihan erikoista uunia ja talopahasen sisäpihalla olevaa kotieläintarhaa. Silittää vuohia ja katsella kanojen tepasteluja. Haistella uunista nousevia ihania leivän tuoksuja. Kommunikoida viittoen, osoittaen ja hymyillen yhteisen kielen puutteessa.
Autolle palasimme kainalossamme lämmin leipä. Vieraanvaraisuus ei kaivannut sanoja tai sen kieli oli yksi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti