Ensivaikutelmani Bulgariasta syntyi näin:
Olimme palaamassa Suomesta Istanbuliin. Matkaa oli tehty neljä päivää. Viimeisen päivän etappi oli alkanut Unkarin rajalta Szegedistä. Autossa oli istuttu lähes koko päivä, sillä kukaan ei halunut pysähtyä Serbiassa. Yritimme illaksi Sofiaan.
Serbian puolella loppumatka eteni kauniissa maisemissa, mutta hyvin hitailla vuoristoteillä. Juuri ennen maan vaihtoa poliisikin ehti pysäyttämään. Sakkoa maksettiin viimeisillä paikallisilla rahoilla tinkien. Bulgariassa puolestaan alkoi mielettömät nopeusrajoitukset, joiden toteutumista vahti poliisi joka mutkassa. Etenimme toivottoman hitaasti. Sofiaan saavuimme iltamyöhällä ja aloitimme hotellin etsinnän valmiiksi väsyneinä.
Hotellit olivat täynnä, pimeä kaupunki ympärillä tosi ankea. Lopulta vapaa huone löytyi kommunistiajan muistomerkistä keskeltä kaupunkia. Yläkertaan vei likaisten kokolattiamattojen päällystämät pitkät käytävät ja rappuset. Sieltä löytyi sviittimme, joka oli niin kauhea, että saattoi valita itkeäkö vai nauraa. Päätimme nauraa.
Tupakanhajuisen ruskeasävyisen huoneen seinässä komeili "tupakointi kielletty"-kyltti. Verhot ja tekstiilit eivät olleet koskaan nähneet parhaita päiviään mauttomuudessaan. Huoneen nurkassa komeili "minibaari", eli valtava ikivanha jääkaappi. Onneksi oli niin myöhä, että sai pujahtaa nuhjuisten lakanoiden väliin ja sulkea silmänsä.
"Bulgaria ei ole minun juttuni" mietin ajaessamme seuraavana päivänä Istanbuliin. Se tosin ei pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti