Kaikkea ei voi nähdä. Meillä ja Etelä- Ranskalla oli vain yksi yhteinen kevätpäivä. Ajoimme siis pysähtymättä läpi Nizzan. Näkeehän sitä jotain auton ikkunastakin. Cannesissa pistimme auton parkkiin ja lähdimme lounaalle.
Cannes vietti tavallista arkipäiväänsä. Me kävelimme hitaasti pitkin katuja ja katselimme miltä siellä näyttää. Lapset halusivat lounaaksi ranskalaisia. "Olemmehan me nyt Ranskassa." Päädyttiin kuitenkin syömään jotakin muuta ranskalaista pieneen ravintolaan parturin viereen. Tämä olikin ensimmäinen ja viimeinen kosketuksemme ranskalaiseen keittiöön. Koko loppuranskan törmäsimme joka puolella vain muunmaalaisiin keittiöihin: intialaiseen, japanilaiseen, kiinalaiseen, turkkilaiseen ja niihin ranskalaisiin perunoihinkin.
Ruokaa sulatellessa kävelimme kohti satamaa. Katselimme purjeveneitä, jotka seisoivat siinä siisteissä riveissään, mastot kohti taivasta. Täällä raha ei haissut, kuten Monacossa. Tavan tallaajan ei tarvinnut pyytää anteeksi olemassaoloaan. Oli kuitenkin hyvin helppo kuvitella julkkikset ja tähtöset saapumassa satamaan huvipursineen. Istumaan iltaa rannan tuntumaan.
Viime päivinä olemme taas saaneet törmätä elämisen äärimmäisiin realtiteetteihin Amerikan uutisten myötä. Hyvinvointiyhteiskunnissamme pahoinvointi lisääntyy tai saa ainakin hirmuisia muotoja. Jotkut näyttävät elävän kuin elokuvassa. Käsittämättä mitä toiminnallaan saavat aikaan. Sivullisten elämälle ei anneta arvoa ja otetaan valta, joka ei ihmiselle kuulu. Osaamatta edes kertoa miksi.
Elämä on eläviä kuvia. Meillä jokaisella on oikeus katsoa omamme rauhassa loppuun.
Ruokaa sulatellessa kävelimme kohti satamaa. Katselimme purjeveneitä, jotka seisoivat siinä siisteissä riveissään, mastot kohti taivasta. Täällä raha ei haissut, kuten Monacossa. Tavan tallaajan ei tarvinnut pyytää anteeksi olemassaoloaan. Oli kuitenkin hyvin helppo kuvitella julkkikset ja tähtöset saapumassa satamaan huvipursineen. Istumaan iltaa rannan tuntumaan.
Elokuvajuhlien glamourista ei näkynyt yhtä seinää lukuunottamatta merkkiäkään. Silti Cannes yhdistyi mielissämme nimenomaan elokuviin. Siellä kävellessämme kepeisiin elokuviin; draamoihin, komedioihin ja korkeintaan jännäreihin. Lomalla oli luvallista unohtaa kauhuelokuvat, kuten myös arki ja elämisen realiteetit. Elää hetki jossakin todellisessa, mutta arkiminälle vieraassa.
Viime päivinä olemme taas saaneet törmätä elämisen äärimmäisiin realtiteetteihin Amerikan uutisten myötä. Hyvinvointiyhteiskunnissamme pahoinvointi lisääntyy tai saa ainakin hirmuisia muotoja. Jotkut näyttävät elävän kuin elokuvassa. Käsittämättä mitä toiminnallaan saavat aikaan. Sivullisten elämälle ei anneta arvoa ja otetaan valta, joka ei ihmiselle kuulu. Osaamatta edes kertoa miksi.
Elämä on eläviä kuvia. Meillä jokaisella on oikeus katsoa omamme rauhassa loppuun.
6 kommenttia :
Minä vierastan liian hienoja paikkoja, joissa "raha haisee". Olen niin tavallinen maijameikäläinen, etten oikeen osaa ollakaan sellaisissa paikoissa. Pelkään, että olen jotenkin ihan väärin.
Mutta Cannes vaikuttaa ihan idylliseltä paikalta. Ja valo on näissä kuvissa niin kaunis.
Kaksi viimeistä lausetta niin nappiin taas.
MINE!
Viisas kirjoitus hienoine kuvineen.<3333
Ajatella että tuossa elokuvateatterissa ne kuuluisat CANNESIN filmijuhlat pidetään!!
Kiitos tästä postauksesta, Mine, ja hyvää kesän jatkoa teille kaikille.<3333
Kirjailijatar: Minäkin vierastan. Koen itseni kömpelöksi ja olen varma, että teen jotakin hullua. Sama on jos joutuu kylään johonkin liian hienoon kotiin. Jossa saa pelätä, että kakku kaatuu valkeille sohville ja lapset kaataa lasipöydän. Puistatus.
Saga: Sehän pitäisi olla itsestäänselvää, mutta ei. Mikä ihmisiä vaivaa?
Aili: En tiedä missä se varsinainen elokuva-juhla pidetään. Tuo talo oli siinä satamassa ja hauskan näköinen:).
Tuossa Amerikan Batmanissa hauskuus loppui. Ei voi ymmärtää mikä saa ihmisen tekemään tuollaista. Haastattelin erästä psykiatria opiskeluaikanani ja hän sanoi kaipaavansa entisajan kunnon kylähulluja. Heidän kanssaan oli selkeät kuviot ja rehti meininki. Nykyajan hulluus on niin toisenlaista. Olen samaa mieltä.
Onpas hauskasti maalattu talo!
Seikkailin Cannesissa nuorena yksin. Muistan kun tullessani ajattelin, ettei pikkubudjettini riittäisi siellä varmaan edes syömiseen, että kaikki olisi pelkkää jetsettiä. Mutta näin vain ihan tavallista, mukavaa ja ihan sopivanhintaista elämää. Mutta tutkani kiertääkin aina "hienot" paikat kaukaa.
Liivia: Minustakin se oli tarpeeksi maanläheinen. Ehkä se pintaliito on vain elokuvajuhlien ajan? Ruoka ainakin oli ihan tavallisen hintaista, tosin söimme siellä jossakin takakujilla.
Lähetä kommentti