Toinen etelän kohteemme sinä päivänä oli St Tropez. Tämäkin pieni kaupunki oli julkkisten huudossa. Tullessamme paikalle oli joku ilmeisen kuuluisa henkilö parkkeeraamassa suurta venettään laituriin. Turvallisuusmiehet sääsivät kannella ja väkijoukko seisoi odottavana laiturissa silmät kiinni tulijoiden veneessä. Mekin jaksoimme aikamme arvuutella, että KUKA se nyt mahtoi siellä veneessä piilotella. Koska hän ei pitänyt kiirettä ulostulemisen kanssa, luovutimme.
Mitä iloa on olla julkkis, jos täytyy piilotella St Tropezin laiturissa veneessä? Kun on tavis, saa käydä huokailemassa nurkkakaupan valtavien irtokarkkivalikoimien äärellä. Hyppiä kivillä, jotka ovat kuin luotuja sitä varten. Ostaa pehmistä ja valuttaa sitä rinnuksilleen. Katsella kutsuvan näköisiä ravintoloita, joihin ei tarvitse istahtaa, sillä vatsat olivat Cannesista täynnä.
Aurinko helli. Ei kuumasti, vaan juuri sopivan lempeän lämpimästi. Talot olivat kuin aurinkoa varten maalatut. Värein, jotka valo sai hehkumaan. Kaupunki oli kaunis kuin karkki. Meidän piti nauttia se nopeasti, sillä meillä ei ollut sille paljoa aikaa.
Jätimme julkkikset piilottelemaan veneisiinsä. Kalliit liikkeet odottamaan äveriäämpiä matkalaisia. Sedät ja tädit puistoihin pelaamaan petankkia. Haimme kahvilasta kahvit matkaamme. Istuimme autoon ja naputimme Tompalle pyynnön: Vie meidät Pariisiin.
Heti alkuun juutuimme tunnin mittaiseen ruuhkaan. Kun siitä selvisimme, oli ilta hiipimässä puiden takaa. Matkaa Pariisiin oli 870 km. Ympärillämme levisi Provence metsineen ja viinitarhoineen. Pakahduttavan kauniina. Tomppa ohjaili meitä pitkin pieniä kuvauksellisia teitä. Päätimme jättää kiireen ja pysähtyä siihen hetkeen. Pariisi odottaisi meitä, kiirehtisimme huomenna.
