626.tarina (Lasteni äiti vilistää mäkeä alas)

Kello 8.15 koulubussi hurahtaa kotiovelta. Pian sen jälkeen lasteni äiti vilistää mäkeä alas kohti Bosborin rantaa. Pään päällä huojuvat valtapuolueen liput sinistä taivasta vasten. Heidän vaalipisteensä ovessa luvataan rukoilla äänestäjien puolesta. Maaliskuussa nähdään haittaako äänestäjiä korruptio ja miljoonat kenkälaatikoissa. Vai onko laajasti valtaa omaavilla laajemmat oikeudet, kuten osa kannattajista näyttää tuumaavan. 

Parhaiten minut osaa johtaa harhateille minä itse. Padotut ajatukset vilistävät pääni sisällä ja silmäni houkuttelevat minut ylämäkeen vain muutaman puutalon tähden. Ennen kuin itsekään huomaan, rämmin jo jossakin ryteikössä. Sinne minut johdatti niin kotoisan näköinen polun pää, että astuin sille ennen kuin ehdin edes ajatella koko asiaa. Ajatusten aikakin tulee. Vaikka silloin, kun housuni takertuvat piikkipensaikkoon. Tai silloin, kun olen tarponut koko alueen läpi ja tajunnut sen johtavan vain piikkiaitaan. Ja varsinkin silloin, kun seison keskellä tyhjyyttä vain puhtaaksi kaluttu kallo jalkojeni juuressa. Jos joku päättäisi kaluta minut, kukaan ei keksisi etsiä minua täältä. Nyt äkkiä takaisin tielle.

Miesväki nousee veneistään ja kertyy kuin yhteisestä sopimuksesta pöydän ääreen aamuteelle. Vilkuttavat sieltä veneiden yli. Tässä olisi aamukahvin paikka ja seuraakin tarjolla, mutta jätän taas välistä. Päähäni on noussut aiheet, joista minun tulisi kirjoittaa. Muistivihko ja kynä on jäänyt matkasta, joten kertyneet ajatukset täytyy kiireesti kuljettaa kotiin.

Astun bussiin ja saan ainutlaatuisen kotimatkakokemuksen. Bussissa suoraan sanottuna haisee pahalle. Syykin selviää heti sisään astuessa. Ensimmäistä kertaa koko näiden vuosien aikana näen roskankerääjä romanin bussissa ja nyt heitä istuu siellä kokonaista puoli bussillista. Lapset risaisissa ja likaisissa vaatteissa. Tukat takuilla ja osa paljain jaloin. Äidit imettämässä avoimesti. Miehet nojaamassa rennosti seinään. Ja ne likaisista kasvoista loistavat onnelliset hymyt, kuin menossa olisi jotakin aivan ainutlaatuista. Kuvaamisen arvoiset olisivat myös olleet ne valtaväestön ilmeet, kun astuvat bussiin ja ymmärtävät keiden kanssa matkaa nyt jatketaan. Tyrmistyksen ja pahennuksen värinät suupielissä ja nenän nyrpistykset hajun iskiessä päin naamaa. Tällaisissa tilanteissa minua kihelmöi ja hihityttää ja olen jotenkin omimmillani. Äidinsä olkapäältä pieni vauva tarjoaa minulle kauneimman hampaattoman hymynsä ja minä tartun siihen. Oi mikä ihana aamu!

415. tarina (Hökkelin vieressä on kasvimaa)

Päivä on istuttu kokouksessa ja sen lopuksi olen vaihtanut saapikkaat lenkkitossuihin. Ehdin vielä kävellä kotiin ennen muuttumistani kotiäidiksi. Uusien reittien löytyminen alkaa olla haastavampaa ja tänäänkin risteän moneen kertaan aiemmin kulkemani polut.

Tänään haluan kirjoittaa vastakohtien Istanbulin. Sen, jossa hökkelin vieressä on kasvimaa ja pappa pihalla kuokkimassa maata. Naapurissa muurien takana tarkasti vartioitu luksuskoti ja pihalla kiillotettu auto. Seuraavalla tiellä autiotalo ja villiintynyt puutarha ja toisella puolella nouseva uudisrakennus ja muurin takaa vilahtava uima-allas. 

Kaduilla naisia kulkemassa käsikynkkää. Vanha mies pyytämässä lasillista vettä kulmassa olevan liikkeen ovella. Pojat pelaamassa palloa kaltevalla tiellä. Muurin takaa ilmestyvä katumaastori tummennetuilla laseilla. Näille kaduille minä sulaudun, mutta on ollut niitäkin katuja, joissa olen kokenut itseni suttuiseksi. Niillä kaduilla pitää olla föönattu tukka, vaatetus, jossa on laadusta kertova merkki ja varmasti näkyvä kello. 

Vastakohtien Istanbul elää parhaimmillaan rinnakkaiseloaan juuri näin. On vain mielenkiintoista, kun ei voi tietää mitä naapuritontilta löytyy, mikä odottaa polun päässä ja mihin rakentuu uusia unelmia. Täällä annetaan kaikkien kukkia, toistaiseksi. On nimittäin niitäkin alueita, joissa ei siedetä keskeneräistä, peltitölkkiin istutettuja kukkia ja repaleista sohvaa kuistilla. Siellä on silotellut kadut, ostari kävelymatkan päässä ja silmistä siivotut rahvaat.

"Jos olisitkin siellä yksin, pistä kätesi sydämellesi, me olemme siellä." P. Er Yücel

409. tarina (Saanhan muistaa nämä kadut)

Taivas on sininen ja valkoinen. Ja kirsikankukkia täynnä. Takki tuntuu olevan liioittelua ja minulla on hiki ennen kuin olen ehtinyt kunnolla edes aloittaa. Haistan mullan tuoksun ja leipomon uuneissa paistuvan leivän. Olen kaduilla, jotka kuuluvat vain minulle. Vastaan ei tule kukaan eikä mikään. Sellaistakin voi sattua miljoonakaupungin kaduilla.

Ylhäällä katson alhaalla polveilevia kattoja ja alaspäin vetäviä katuja. Nämä hetket ja näkymät tahtoisin tallentaa mieleni sopukoihin. Tässä on se kaupunki, jota tahdon haalia mielessäni ja johon tahdon  aina uudelleen palata. Saanhan muistaa nämä kadut, talojen välistä välähtävän veden ja kyyhkysen kujerruksen talon ikkunalaudalla?

Rannassa kurkistan jokaiseen rakoon, kävelen monta umpikujaa ja päättyvää tietä. Elämä on opettanut olemaan utelias, sillä etsivä löytää ja kurkistava näkee enemmän kuin se, joka kulkee aina ohi. Tämän päivän saaliini on naisten historiallinen Hamam moskeijan seinämässä, rikkaiden pihat muurien takana ja Bosborin laineet leväisiä kiviä vasten lenkkarieni alla.

Muistakaa kurkistaa pihoihin, poiketa aitovierille ja katsoa mitä löytyy metsäpolun päästä.