631. tarina (Tahtoisinko olla tänä keväänä donitsi?)

Eilen meinasin jo tulla perumaan puheeni. Istanbulin kevät näytti ottavan takapakkia. Koko päivän kaupunki oli kietoutuneena sumuun ja sataa tihuutti tuon tuosta. Esikoisen ja minun lauantainen lenkkiperinne näytti katkeavan ennen kuin se pääsi kunnolla alkuunkaan. Onneksi sunnuntaiaamuna tilanne oli korjautunut entiselleen. Muu perhe sai palata kirkolta kotiin autolla, mutta me kaksi lähdimme kävelylle. 

Ajatuksissamme oli ostaa esikoiselle talvitakki alennusmyynneistä. Se oli turha luulo. Kauppiaatkin olivat jo joutuneet keväthuuman valtaan ja kaikki talvivaatteet olivat kadonneet alennusrekeistä ja koko kaupoista. Oli vain keväistä uutuutta reki rekin perään. Tahtoisinko olla tänä keväänä donitsi?

Oikeasti: kuka haluaa pukeutua donitsiasuun?

Jos ei löydä takkia, voi aina ostaa uuden Lonely Planetin. Olen tilannut miehelle ja minulle laivaliput ja varannut hotellit välille Istanbul-Helsinki. Koska tämä tuleva matka on lapseton, on matkaohjelmassamme mm. Lutherin Saksa. Jee, huutaa perheen aikuisväestö. Lapsia ei tämä meidän matkamme kiinnosta pätkän vertaa, vaan lentävät mieluummin mummolaan odottelemaan. 

Saksa sujahtaa laukkuun ja me otamme esikoisen kanssa suunnan kohti Cihangirin kaupunginosaa. Tykkään sen boheemista ilmapiiristä. Kevät on houkutellut ihmiset kahvittelemaan ulos katujen varsille ja ulkoterasseille. Perunanmyyjän auto huristelee pitkin katuja ja kuuluttaa ihmisiä ostoksille. Mansikka-aika on alkanut ja kevätkukat koristavat kaupunkia siellä ja täällä.

Alamäessä meri vilkuttaa talojen välistä. Sininen on voimaväri. Tien vierustalle jää Äidin kahvila ja Cihangirin moskeija. Rappusten yläpäässä iloiset veikot nostaa maljoja ja tekee meille tilaa kulkea. Täällä rappuset näyttävät kulkevan ei mihinkään, mutta lopulta löytyy aina rako, josta jatkaa matkaa.

Alatien saldo on kevään ensimmäiset narsissit ja pikapyrähdys näyttelyyn, jossa ei saa kuvata. Merimuseo on muuten vielä käymättä ja ravintolalistalleni on pujahtanut muutama uusi nimi. Lisäksi olen päättänyt viedä kaverit ja itseni jazz-clubille. Näettehän, että minun täytyy ehtiä maistaa Istanbulin jokaista kulmaa ja se saa minut tekemään listoja. Kävellessä näitä asioita nousee koko ajan lisää mieleeni ja siksi minulla täytyykin aina olla muistikrja mukana. Tänään kirjoitan merimuseon lisäksi Picasson, joka on taas ilmaantunut Pera-museoon.

Jääkaapissa on tomaattikeiton jämät ja raastan sen seuraksi paljon juustoa. Olohuoneessa soi mey. Minä taidan nyt avata sen Saksan ja aloittaa matkalistan. Mitä täytyy nähdä ja mihin kannataa mennä syömään. Siinähän ne tärkeimmät.

410. tarina (Ohi kuolleiden kalojen)

Eilen oli sovittu tapaaminen Istiklalilla. Pinkaisin matkaan hyvällä mielellä, sillä aurinko helli Istanbulia toden teolla. Ei harmittanut vaikka myöhästyin Karaköyn lautasta ja jouduin kävelemään tapaamiseen Eminönüstä Galata-sillan kautta. Ohi odottavien pöytien, kuolleiden kalojen ja vieressä roikkuvien siimojen. 

Liikunnan tähden olisi pitänyt kävellä mäki ylös, mutta sovitussa aikataulussa pysymisen vuoksi täytyi hypätä aikatunneliin. Istanbulin Tünel on maailman toisiksi vanhin metro, joka nousee Karaköystä Beyoğluun. Pituudeltaan matka on vain 573 metriä, mutta kun kyseessä on aikamoisen tiukka ylämäki, siihen käyttää mielellään kyseistä kulkuvälinettä. Karaköyn päässä on aika usein joku muusikko soittamassa. Tällä kertaa oli tarjolla haikeita haitarin säveliä.

Metron toisesta päästä alkaakin sitten jo Istiklal-katu. Täällä voi unohtaa yksin kulkemiset ja sukeltaa mukaan kadun jatkuvaan vilinään. Tällä kertaa en kävellyt pitkälle, vaan pujahdin määränpäähäni.

Tapaamisen jälkeen lenkkini jatkui. Pujahdin nopeasti pois Istiklalilta ja suuntasin hiljaisemmille kaduille. Kävelin ohi Cihangirin, jonka kadut vedättävät ikään kuin väkisin kohti rantaa. Talojen väleissä kulkivat raput, joita kuljin edestakaisin.

Lopulta painovoima teki tehtävänsä. Valuin alaspäin ja kiinni salmen sineen. Ranta oli herännyt talviunestaan ja vetänyt puoleensa kaikenlaisia kevätpörriäisiä. Heitä istui rantakahviloissa, puiston penkeillä, maahan levitetyillä peitoilla ja rantavalleilla. Oli kuin kaupungista olisi lakannut kiire ja tilalle olisi tullut laiska joutilaisuus ja harras pysähtyneisyys. Kuka sitä nyt töitä tekee, kun voi nostaa kasvot kohti aurinkoa ja istua salmen rannassa juomassa teetä?

Palatsin vierustalla kukkivat narsissit. T-paidat olivat ilmestyneet katukuvaan. Yksi karvainen oli heittänyt talviturkkinsa ja kantoi tärkeän näköisenä simit-rinkeliään pussissa. Tuttu täti kutsui ilmiötä vale kesäksi ja kehoitti olemaan uskomatta sitä. Niinpä pidin takkini päällä, vaikka mieli olisi liittynyt hihattomiin. Paikallisten pukeutuminen meni laidasta toiseen; T-paidasta toppatakkiin ja karvahattuun. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tai jotakin pitää jättää seuraaviksikin päiviksi. Hyppäsin siis laivaan ja vaihdoin manteretta. Ulkokannella hytisytti, mutta sisäänkään ei malttanut mennä. Takaraivossa kai kummittelee takatalvet joten on otettava kevät irti siitä mistä sen milloinkin saa. 

Tänään astutaan sitten saareen. Siihen viimeiseen, joka on vielä käymättä. Säätila näyttää pilvistä. Huomenna sataa ja lämpötilat tippuvat säätiedotuksen perusteella kymmenisen astetta. Paluu viileämpään kevääseen näyttää olevan katkera totuus. Tosin sekin on huomattu, että Istanbulin säätiedotukset muuttuvat monta kertaa jopa yhden päivän sisällä.