467. tarina (Istanbul - Hypätään siivoojan kanssa laivaan)

Nyt teistä taisi alkaa tuntumaan, että täällä koko maa vain osoittelee mieltänsä päivästä toiseen? Todellisuus on kuitenkin sellainen, että aamulla ihmisten täytyy lähteä töihin ja kouluun, ihan niin kuin kaikkina muinakin tavallisina arkipäivinä. Vain pieni joukko pystyy olemaan kokopäivämielenosoittajia ja hekin käyttävät päivän lähinnä voimien keräämiseen. Tässä auttaa lehtitietojen mukaan ulkoturkkilaiset, jotka tilaavat Gezi-puistoon Yemeksepeti-palvelun kautta pizzaa, hampurilaisia ja muuta ruokaa.  Sillä eihän sitä nyt radikaalikaan jaksa ilman ruokaa. Jotenkin tämä tuntuu minusta hykerryttävän turkkilaiselta ja suloiselta ajatukselta. Ihan jo siitä syystä voisi itsekin käydä mieltänsä osoittamaan?

Me sen sijaan muutaman suomalaisrouvan kanssa kaapattiin eilen yhteinen siivoojamme Bosbori-risteilylle. Oma ihana työläisemme kun tekee viidestä kuuteen päivään viikossa pitkät työpäivät ja matkustaa sen lisäksi työmatkoja noin 3-4h/päivä. Tässä elämäntilanteessa hänen on harvemmin mahdollista harrastaa mitään retkeilyä tai saada elämäänsä mitään muutosta ja ekstraa. Vuosi sitten keksimme ottaa hänet mukaamme Saarille päiväksi ja siitä retkestä on riittänyt kuulema juttua koko vuodeksi. Nyt oli siis aika hakea ensi vuoden jutut ja viettää päivä Bosborin rantoja ihaillen ja Anadolu Kavağıssa ruokaillen. 

Matka alkoi Eminönün satamasta, Galatan sillan puoleisesta terminaalista. Hintaa pitkälle risteilylle tulee 25 TL/henkilö menopaluu lipulla.

Laivan tarjoilija tuhahtaa: "Meidän sitä täytyy vain tehdä työtä, työtä ja työtä. Ei ole aikaa retkeillä, niin kuin eräillä". Tähän siivoojani vastaa: "Mutta tehän retkeilette työksenne." Asiat riippuvat siitä miten niitä katsoo?

Kolmonen esittää toiveitaan tulevan Suomi-kotimme suhteen. "Katsokaa, että se on ihan kävelymatkan päässä merestä. Se olisi järkevää, koska siten pääsisi nopeasti kalaan." Minusta taas kaikkein järkevintä olisi asua kiinni meressä (tai Bosborissa), sillä silloin voisi onkia tai uida suoraan parvekkeelta. Minulle siis kävisi mikä tahansa vaikka näistä retkellä nähdyistä kaunokaisista. Voisiko joku järjestää rahoituksen, please!

Vajaan kahden tunnin risteilyn jälkeen saavumme Anadolu Kavağın kylään. Kylästä olen kertonut monesti aikaisemminkin mm. täällä ja siksi en tullut edes kunnolla kuvanneeksi koko paikkaa. Siivoojalle se oli kuitenkin ensimmäinen kerta ja siksi erityinen. Kävimme siis vuoren päällä ihailemassa maisemat ja katsomassa, kuinka kolmannen sillan työt ovat jo alkaneet. Silta tulee siis aivan tähän Bosborin Mustanmeren puoleiseen alkuun. 

Hyi nuoriso, eipäs halailla.

Tuonne se silta tulee, mutta mikä nimi sille lopulta annetaan?

Kyllä työnainen on retkensä ansainnut. 

Vuorelta kävelimme takaisin kylään. Ennen laivan paluumatkaa oli ehditty syödä lammasvartaat ja juoda kahvit. Halusimme ihan rannan ääreen kahvittelemaan, mutta ne paikat oli varattu vain ruokailjoille. Kahvittelijat älköön siis vaivautuko paikkojen tukkeeksi pienillä rahoillaan.

Mietin, että julkiset hellyydenosoitukset, sellaisessa ei seksuaalisessa mielessä, tuovat minulle hyvän mielen. On siis vaikeaa ymmärtää, että mikä siinä sitten ärsyttää? Katsokaa nyt vaikka tätä pariskuntaa ja heidän toisilleen antamaansa tukea:D.

Paluumatkalla toteamme saaneemme raittiinilmanmyrkytyksen. Yhdellä ja toisella silmä luppaa. Alkumatkasta ei edes ole paljoa katsottavaa, sillä Aasian puolen rannat on varattu armeija-alueeksi. Retkiseuramme hyppää pois Kanlicasta ja sen jälkeen alkaakin taas kauniit vanhat puuhuvilat, jotka saamme siivoojan kanssa ihailla ja napata kuvamuistoksi laivasta poistuneille ystäville.

Täällä asuu ymmärtääkseni kunniakonsulimme hra Koç. Kelpais varmaan mullekin?

Beşiktaşissa hyvästelen siivoojani, joka jatkaa risteilyn loppuun asti. Minä sen sijaan kävelen ohi huilimassa olevan poliisijoukon, joka varmasti miettii, että mitä ilta ja yö taas heidän eteensä tuokaan. Tekisi mieli käydä kiittämässä, ehkä vähän kannustamassakin, sillä luulen, että tässä lepää se koko kahakan väärinymmärretyin joukko. Heiltä ei kysytä, kenen joukoissa he aatteellisesti seisovat. Käskyjä on vain noudatettava. Kun huutaa joukoille "pysähtykää", mutta he ei pysähdy. Mitä silloin voi tehdä muuta, kun avata vesihanat? Vaikka ei edes tahtoisi?

410. tarina (Ohi kuolleiden kalojen)

Eilen oli sovittu tapaaminen Istiklalilla. Pinkaisin matkaan hyvällä mielellä, sillä aurinko helli Istanbulia toden teolla. Ei harmittanut vaikka myöhästyin Karaköyn lautasta ja jouduin kävelemään tapaamiseen Eminönüstä Galata-sillan kautta. Ohi odottavien pöytien, kuolleiden kalojen ja vieressä roikkuvien siimojen. 

Liikunnan tähden olisi pitänyt kävellä mäki ylös, mutta sovitussa aikataulussa pysymisen vuoksi täytyi hypätä aikatunneliin. Istanbulin Tünel on maailman toisiksi vanhin metro, joka nousee Karaköystä Beyoğluun. Pituudeltaan matka on vain 573 metriä, mutta kun kyseessä on aikamoisen tiukka ylämäki, siihen käyttää mielellään kyseistä kulkuvälinettä. Karaköyn päässä on aika usein joku muusikko soittamassa. Tällä kertaa oli tarjolla haikeita haitarin säveliä.

Metron toisesta päästä alkaakin sitten jo Istiklal-katu. Täällä voi unohtaa yksin kulkemiset ja sukeltaa mukaan kadun jatkuvaan vilinään. Tällä kertaa en kävellyt pitkälle, vaan pujahdin määränpäähäni.

Tapaamisen jälkeen lenkkini jatkui. Pujahdin nopeasti pois Istiklalilta ja suuntasin hiljaisemmille kaduille. Kävelin ohi Cihangirin, jonka kadut vedättävät ikään kuin väkisin kohti rantaa. Talojen väleissä kulkivat raput, joita kuljin edestakaisin.

Lopulta painovoima teki tehtävänsä. Valuin alaspäin ja kiinni salmen sineen. Ranta oli herännyt talviunestaan ja vetänyt puoleensa kaikenlaisia kevätpörriäisiä. Heitä istui rantakahviloissa, puiston penkeillä, maahan levitetyillä peitoilla ja rantavalleilla. Oli kuin kaupungista olisi lakannut kiire ja tilalle olisi tullut laiska joutilaisuus ja harras pysähtyneisyys. Kuka sitä nyt töitä tekee, kun voi nostaa kasvot kohti aurinkoa ja istua salmen rannassa juomassa teetä?

Palatsin vierustalla kukkivat narsissit. T-paidat olivat ilmestyneet katukuvaan. Yksi karvainen oli heittänyt talviturkkinsa ja kantoi tärkeän näköisenä simit-rinkeliään pussissa. Tuttu täti kutsui ilmiötä vale kesäksi ja kehoitti olemaan uskomatta sitä. Niinpä pidin takkini päällä, vaikka mieli olisi liittynyt hihattomiin. Paikallisten pukeutuminen meni laidasta toiseen; T-paidasta toppatakkiin ja karvahattuun. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tai jotakin pitää jättää seuraaviksikin päiviksi. Hyppäsin siis laivaan ja vaihdoin manteretta. Ulkokannella hytisytti, mutta sisäänkään ei malttanut mennä. Takaraivossa kai kummittelee takatalvet joten on otettava kevät irti siitä mistä sen milloinkin saa. 

Tänään astutaan sitten saareen. Siihen viimeiseen, joka on vielä käymättä. Säätila näyttää pilvistä. Huomenna sataa ja lämpötilat tippuvat säätiedotuksen perusteella kymmenisen astetta. Paluu viileämpään kevääseen näyttää olevan katkera totuus. Tosin sekin on huomattu, että Istanbulin säätiedotukset muuttuvat monta kertaa jopa yhden päivän sisällä.