"Mitä sinä teet työksesi?" on varmasti yleisimpiä kysymyksiä, joita olen Turkissa kuullut. Monta vuotta vastaukseni oli: "Olen kotiäiti".
Oma äitini hoiti aikanaan minut ja isoveljeni kotona ja lähti työelämään vasta kun menin neljännelle luokalle. Luulen, että hän ei aina ollut kotiäiti omasta halustaan vaan ennemminkin siitä isäni vahvasta vanhakantaisesta asenteesta, jonka mukaan miehen kuului tienata ja vaimon hoitaa koti. Minä sen sijaan itse halusin jäädä kotiin ja kasvattaa omat lapseni niin pitkälle kuin mahdollista. Onnekseni mieheni tuki minua tässä halussa. Näin tärkeänä olla osa lasteni arkea, nähdä ensiaskeleet ja tallentaa muistiin ensisanat. Muistin myös sen, kuinka kiva oli tulla koulusta kotiin, kun äiti oli siellä ruoan kanssa odottamassa. Sen saman halusin tarjota omille lapsilleni. Yhä edelleen yritän järjestää työni niin, että ehdin kotiin ruoan kanssa lapsia koulusta odottamaan.
Suomessa tuetaan kotiin jäämistä ensimmäisen kolmen vuoden aikana kotihoidontuen myötä. Monesti näin ulkopuolelta katsottuna huomaa, että kaikki eivät kuitenkaan näe asian tärkeyttä. Politiikan huipulta kehoitetaan äitejä kiiruhtamaan työelämää. Lastenlehtien palstalla äidit syövät ja nokittavat toisiaan erilaisten päätösten vuoksi. Työhön lähtijä saa huonon äidin leiman ja kotiin jäävästä tulee luuseri ja yhteiskunnan elätti. Omia päätöksiä puolustetaan lyttäämällä toisen malli. Miksi ihmeessä? Jos jokainen äiti tekisi päätöksensä lapsensa parasta ajatellen ja elämäntilanteensa realiteetit huomioon ottaen, ei siihen pitäisi mielestäni olla ulkopuolisella mitään sanomista. Jos sen sijaan päätöksissa pääasiassa näyttää olevan äidit ja heidän oikeutensa ja tarpeensa, kuten joissakin tapauksissa näyttäisi olevan, olisi tietysti hyvä kysyä, että minkäs takia niitä lapsia sitten hankittiin? Eikö kotiäitiys riitä ja arvostetaanko sitä enää Suomessa? Muiden taholta tai edes äitien itsensä puolelta?
Turkissa kotiäitiä arvostetaan. Tarkoittaen sitä, että hänen asemansa välttämättömyyttä ja merkityksellisyyttä ei ylenkatsota. Kukaan ei vähättele, ei kyseenalaista, ei ihmettele, että "Etkö pelkää, että ammattitaitosi katoaa? Eikö ole tylsää olla vain kotona?" Turkkilainen äiti on edelleen pääosin kotiäiti. Tällä ei kyllä ole välttämättä niinkään tekemistä kutsumuksen tai tahdon kanssa, kun käytännön saneleman pakon. Turkkilainen kulttuuri edellyttää vielä kotiäitiyttä ja turkkilainen työelämä sanelee loput säännöt. Työpäivät ovat pitkät, hoitopaikat vähissä ja äitiyslomaa saa vain muutaman kuukauden. Monessa tapauksessa on perheelle edullisempaa ja käytännöllisempää, että äiti jää kotiin. Ja kun äiti jää, sitä katsotaan suopein silmin. Niinhän sen pitääkin olla.
Kun siis täällä vastaan, että olen kotiäiti ja sanon taikasanat "minulla on neljä lasta", arvoni kasvaa kyselijän silmissä. Puhekumppanin silmissä minusta tulee oman elämäni sankari ja pätevä ihminen. "Neljä lasta eikä lastenhoitajaa, mashallah!" Ei puhettakaan siitä, että minun pitäisi osoittaa tekeväni kyllä jotakin ihan hyödyllistäkin tässä lasten kasvattamisen ohessa. Tai paineita, että pitäisi ainakin koti pystyä itsekseen hoitamaan, kun kerran olen vain kotona. Turkkilaisen kotiäidin ja siksi myös ulkomaalaisen kotiäidin on ihan luvallista ottaa siivooja ja saada apua sukulaisten ja naapureiden taholta, sillä onhan se nyt niin arvokasta ja rankkaakin olla äiti. Neljän lapsen äidin, jolla ei ole sukulaisia apuna, täytyy olla superkasvattaja ja superhyvä ihan joka tasolla.
Minä sujahdin siis hyvin tähän maahan omine ajatusmalleineni. Olen kiitollinen siitä, että sain elää lasten pikkulapsivuodet pitäen kiinni omista arvoistani ja ajatuksistani. Ja tästä ajasta, jonka vielä saan jakaa lasten ja työn kesken, pitäen lapset edelleen ykkösprioriteettina. Sillä olen sitä mieltä, että kun lapsi syntyy, hän on riippuvainen perheestään ja ennenkaikkea äidistään. Sen tähden lapsen paras pitäisi mennä aina etusijalle. Se on tärkeämpi kuin äidin ura, äidin harrastukset ja äidin tahto. Kuitenkin niin, että samalla äidin oman elämän tulee jatkua ja pysyä erillisenä lapsen elämästä. Sillä surullisempaa ja tukahduttavampaa ei ole, kuin äiti, joka hukaten oman elämänsä ryhtyy elämään lapsen elämää, estäen tätä tekemästä sitä itse.
Monesti olen miettinyt, että olisinko ollut kotiäiti, jos olisimme asuneet Suomessa? Olisiko arvoni pysyneet samanlaisina, vai olisiko tullut liian suureksi houkutukseksi saada se mitä muillakin on? Omakotitalo, toinen auto ja ulkomaanmatkat? Olisiko minuun iskenyt tarve osoittaa pätevyyteni "oikeassa työelämässä" hankkimalla ura? Tiedostan näet kyllä, että vastavirtaan uiminen on monesti raskasta ja on helpompi elää sitä elämää, jota muutkin elävät ja johon muutkin pyrkivät. Vai olisiko näitä edes tarvinnut laittaa vastatusten, niin kuin nyt laitan? Olettaen automaattisesti, että molempia ei voi saada?
Olisinko nähnyt näitä hetkiä, jos en olisi ollut kotiäiti? Millainen ihminen olisinkaan ilman näitä vuosia ja ilman näitä lapsia?
